Rosmariinikynsi
Kirjoittaja: Saaga
Seisoin isän vieressä raivoisa ilme naamallani. Tämä ei ollut oikein! Henkäystähti aikoi telottaa Leppävarjon, minun isäni. Hän ei saisi tehdä niin! Ei missään nimessä. Korvissani kohisi ja sydämeni löi todella kovaa. Ei ollut kulunut ihan kauhean pitkää aikaa Tulisielun teloituksesta ja nyt tämä. Seurasin kauhuissani, kun Leppävarjo koitti puolustella mutta turhaan. Päällikkö ei antanut armoa ja pian homma oli hoidettu. Katselin isän kurkkuun tehdystä haavasta pulppuavaa verta. Henkäystähti oli todella tappanut hänetkin. Hän oli tappanut emoni ja nyt vielä isänikin. Tuijotin edelleen Leppävarjon ruumista, kun leiri ympärilläni alkoi jo liikkua. Asioita tapahtui ja isän ruumis vietiin leirin keskeltä. Tunsin edelleen kosketuksen, jonka isä oli minulle antanut ennen Henkäystähden eteen astumista. Minusta tuntui todella turtuneelta. En tuntenut mitään muuta kuin sisälläni velloavan vihan. Seisoin aukion keskellä niin kauan kunnes Kärppämyrsky tuli ja talutti minut pois siitä. Jäimme aukion laidalle yhdessä mutta emme puhuneet. Tuntui kuin olisimme kilpailleet siitä kumpi pystyi olla kauemmin hiljaa.
“Voimme olla näin hiljaa kilpaa keskenämme, jos se sopii sinulle paremmin mutta otan osaa. Voin kuunnella huoliasi, jos tuntuu siltä”, Kärppämyrsky loi ajatukseni niiksi sanoiksi, joita en itse olisi millään saanut ulos suusta. Pudistelin päätäni ja tiputtauduin kyyryyn. Sydäntäni ja keuhkojani puristi.
Heräsin uuteen aamuun seuraavana päivänä ja ensimmäinen ajatukseni oli heti, että isä ei heräisi tähän aamuun. Sydäntäni särki ja kyyneleet kihosivat silmiini mutta räpyttelin ne pois. Hän oli nyt emon luona. Pidin siitä ajatuksesta kiinni ja päästin muut menemään. Nousin pesästä ja raahauduin ulos. Liityin jonkun partion mukaan.
En edes kunnolla tiedostanut ketä partiossa oli. Matkustin vain eteenpäin laahaten jalkojani lumihangessa. Aurinko tunkeutui puiden välistä ja sokaisi minut. Aamuraita tökkäsi minua hännällään kylkeeni. Säikähdin sitä hiukan. Tajusin, että käännyimme toiselle polulle.
“Miten voit?” hän kysyi lempeästi. Käännyimme takasin leiriä kohti. Olin suorastaan helpottunut, koska halusin vain levätä hetken. Ajatukset saivat pääni sauhuamaan oikein kunnolla.
“Ihan hyvin, kiitos. Parempi koittaa ajatella jotain muuta kuin viime päivää, tiedäthän”, naurahdin ja kiihdytin askellustani. Jätin puolet partiosta jälkeeni. Seurasin Virtaviimaa nyt enkä Tattihallaa. Mieluummin olin puhumatta, ehkä Aamuraita ymmärtäisi. Leiriin päästessämme Virtaviima pysähtyi äkisti ja törmäsin hänen takamukseensa vahingossa aika lujaa.
“Katso mihin astut, hiirenaivo”, naaras murahti ärsyyntyneenä. Jokin sisälläni napsahti ja kaikki viha, jonka olin edellispäivän tapahtumista paaduttanut sisälleni leimusi taas täydellä liekillä sisälläni.
“Varoittaisit itse ennen kuin pysähdyt. Oma vikasi, jos joku törmää sinuun”, ärähdin takaisin silmät vihaa leiskuen. En sietänyt, kun minulle oltiin epäreiluja. Se oli niin ilkeää!
//Virta?
