Rosmariinikynsi
Kirjoittaja: Saaga
Muiden kissojen katsellessa en saanut sanottua asiaani. Vilkaisin Lepakkohuutoa ja sitten hänen partiotaan. Korvani painuivat luimuun.
“Menkää ilman häntä!” käskin ja vilkuilin sitten ympärilleni. Kissat olivat kerääntyneet kuuntelemaan. Partion johtaja kohautti lapojaan ja partio lähti. Katsoin Lepakkohuutoa. Saatoimme rikkoa tässä montaakin sääntöä, mutta juuri nyt minua ei kiinnostanut.
“Tule”, sanoin ja toppuutin kollin parantajien pesän sairasaukiolle. Saisimme ehkä olla rauhassa täällä, sillä parantajilla ei ollut juuri nyt potilaita. Vetäsin terävästi ilmaa keuhkoihini ja huokaisin pitkään.
“Tämän on parasta olla tärkeää, vedit minut juuri kaikkien edessä pois partiosta”, Lepakkohuuto totesi vakavana.
“Anteeksi!” huudahdin. Kehoni jokainen karva oli pystyssä ja seisoin jäykkänä paikallani. Tajusin vasta nyt kuinka typerä olin ollut.
“Lepakkohuuto…” sanoin ja emmin sitten seuraavia sanojani. En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä olin edes halunnut typerällä keskeytykselläni tehdä. Hännänpääni kääntyili ja nyki. Hengitin sisään ja ulos tiuhaa tahtia ja tuntui, että räjähtäisin. Aivan kuin olisin tunnustamassa rakkauteni uudestaan tai jotain.
“Haluan vastauksia, haluan jotain järkeä tähän sekavaan maailmaan!” vikisin mahdollisimman hiljaa, mutta raivoissani sekä pelokkaana. Halusin tietää olimmeko kumppaneita. Se oli vähintä, mitä Lepakkohuuto voisi minulle nyt antaa. Katsoin kollia epätoivoisena.
“Olemmeko… mitä me… mitä me nyt teemme?” kysyin. Rentoutin lihakseni ja koitin rentouttaa myös mieleni. Lepakkohuuto ymmärtäisi. Hän ymmärtäisi.
//Lepa?
