Rosmariinikynsi
Kirjoittaja: Saaga
Hätkähdin hieman, kun Lepakkohuuto puski minua lapaan kehräten, mutta yhdyin pian itsekin kehräykseen. Olin pelännyt kollin reaktiota, mutta aivan turhaan. Hän suhtautui asiaan niin lempeästi, että miltei halusin olettaa hänen pitävän minusta edelleen takaisin.
“En luule sinua höyhenaivoksi siksi, että julistit rakkautesi kuumepäissäsi, mutta siksi että olet yksi höyhenaivo”, nau’uin ylimielisesti ja suuntasin katseeni pois Lepakkohuudosta. Jouduin pidätellä nauruani. Pimeys oli jo laskeutumassa ja tähdet tuikkivat taivaalla, joten minulla alkoi tulla kylmä. Lehtikadon lähestyessä aurinko laski aikaisemmin ja valoisa aika jäi vähemmälle. Sen huomasi myös omassa jaksamisessa. Tuntui paljon väsyttävämmältä, kun ei ollutkaan pitkiä valoisia päiviä.
“Ahaa, kiitos vain”, Lepakkohuuto tuhahti ja palautti minut nykyhetkeen. Hymyilin ilkikurisesti.
“Katso, tähdet näkyvät jo”, sanoin vaihtaen aihetta. Voisimme puhua tunteistamme myöhemminkin. Meillä oli kaikki aika maailmassa, joten miksemme käyttäisi sitä. Ei meillä ollut mitään kiirettä. Lepakkohuudon katse etsiytyi myös taivaalle. Katsoin hänen silmiään, joista tähdet heijastuivat niin kovin kauniisti. En voinut peittää hymyäni. Siirsin itsekin katseeni taivaalle.
“Luuletko, että Höyhenhalla on tyytyväinen?” kysyin tuhahtaen naurusta. Lepakkohuuto katsoi minuun huvittuneena.
“Ei varmasti ole. Hän kiehuu turkissaan, koska tyttärensä ihastui tälläiseen huligaaniin”, kolli naukui nauraen omille sanoillensa. Hymähdin.
“Et sinä ole huligaani. Rääpäle vain. Anteeksi emo, seuraavassa elämässä etsin jonkun paremman”, huikkasin viimeiset sanat tähtitaivaalle. Salaisesti sisälläni toivoin, että Höyhenhalla kuulisi. Halusin hänen näkevän kuinka iloiseksi Lepakkohuuto teki minut.
//Lepa?
