Rosmariinikynsi
Klaanin arki oli taas hiukan muuttunut, kun viherlehti oli saapunut metsään. Lämpö teki kaikesta hiukan raskaampaa, mutta kaikki myös saivat enemmän syödäkseen. Ei riistaa silti loputtomiin ollut.
Nuoresta kollista Vaskitsapennusta oli tullut oppilas ja yllätyksekseni minut oli valittu hänen mestarikseen. Olin toki miettinyt milloin olisi minun aikani saada koulutettava nuorukainen vastuulleni, mutta samaan aikaan en tiennyt olinko vielä valmis.
Enää en kuitenkaan voinut perääntyä.
Ensimmäinen neljäsosa kuu sujui onnekseni hyvin. Vaskitsatassu oli selvästi hyvin kiinnostunut saamaan soturinimensä, joten kuunteli tarkkaan ja kysyi neuvoa tarvittaessa.
Parit ensimmäiset harjoitukset olivat sähläystä vähän kaikkien osalta, mutta sitten tajusin kutsua toisen mestarina toimineen kissan auttamaan minua. Kokeneemman soturin avuin ja etukäteen suunnittelemalla harjoitukset alkoivat jo muodostua rutiiniksi. Pian voisin varmasti keksiä kollille itsekin täysin kahdestaan pidettävät harjoitukset.
“Rosmariinikynsi ja Vaskitsatassu!” Jääviillon kutsu kuului leirin keskeltä, jossa varapäällikkö jakoi partioita, “Ehdittekö auttamaan?”
Vilkaisin oppilaaseeni, joka istuskeli varjoisassa kohtaa oppilaiden pesän edustalla. Hän kuitenkin hyppäsi miltei heti tassuilleen, kun kuuli pyynnön. Viittasin kollin rinnalleni varapäällikön eteen. Hän kipitti siihen nopeasti ja näytti jopa innostuneelta. Ehkä Vaskitsatassu toivoi jotakin erityistehtävää, mutta minä tiesin ettei sellaista ollut tulossa. Meidät kuitenkin pasitettaisiin vain keräämään sammalia tai jotakin yhtä typerää ja tyhjänpäiväistä.
“Jurokynttä ei ole näkynyt leirissä ja aamupartio, johon hänen piti osallistua lähti juuri. Ottakaa Pikkukaaos sekä Neilikkasydän mukaanne ja lähtekää etsimään häntä”, varapäällikkö käski ja sai Vaskitsatassun silmät oikein kimmeltämään. Hymyilin pienesti ja pistin oppilaani hakemaan kahta mukaamme määrättyä soturia. Vaskitsatassulla oli erinomainen hajuaisti ja muistin, että isoemollani Pikkukaaoksellakin oli lahja jäljityksessä. Meillä olisi hyvät mahdollisuudet löytää kadonnut soturi ja Vaskitsatassulla opetella lisää jäljitystä terästääkseen taitojaan.
“Milloin hänet on viimeksi nähty?” kysyin Jääviillolta tunnustelevasti. En tuntenut kollia kunnolla enkä halunnut ärsyttää tätä sen enempää.
“Viime kuunnousun aikoihin tai joskus sen jälkeen. Kenelläkään ei ole tietoa mihin hän lähti”, punertava turkkinen soturi naukui kylmästi. Tuon pistävä katse sai minut häpymään ennen kuin ehdin kysyä muuta.
Loikin oppilaani ja Pikkukaaoksen sekä Neilikkasydämen luo. Vaskitsatassu oli selvästi esittänyt asian naaraille jo, sillä he lähtivät heti saatuaan minut luokseen.
Seurasin Pikkukaaosta oppilaani rinnallani ja Neilikkasydän seurasi perästä, kun poistuimme leiristä. Yritin maistella ilmaa, mutta en erottanut kuin aamupartioon lähteneiden kissojen hajut.
“Mihin suuntaan lähdemme?” Neilikkasydän esitti kysymyksen edellä kulkevalle Pikkukaaokselle. Naaras mietti hetken nenä ja viikset väristen, kun tämän aivot raksuttivat.
“Luulen, että meidän kannattaa lähteä vastakkaiseen suuntaan kuin viime kuuhuipun partio. Eli ukkospolun lähistölle”, hän sanoi ja me muut nyökkäilimme. Hänen logiikkansa kävi järkeen, koska myös tämän aamun partio oli lähtenyt muualle. Kukaan ei ollut käynyt katoamistapauksen jälkeen reviirin sillä suunnalla, koska vasta seuraava partio suuntaisi klaanien reviirien ulkopuoliselle alueelle.
“Selvä, jakaannutaan kahteen ja tavataan kanto alueella”, ehdotin jäykästi. En ollut tottunut käskyttämään vanhempia sotureita tällä tavoin, mutta tehtävä oli annettu minulle.
Kissat vain katsoivat minua odottavasti, enkä ollut varma mitä he halusivat. Sitten tajusin, että minun täytyisi päättää parit. Pikkukaaos oli loistava jäljittäjä ja niin oli Vaskitsatassukin, mutta oppilaalla oli enemmän opittavaa.
“Neilikkasydän voi tulla minun kanssani. Menkää te kahden. Pikkukaaos, Vaskitsatassu on erittäin etevä jäljittäjä. Jos vain viitsit, jaa hänelle lisää vinkkejä”, sanoin antaen taas pienen hymyn Vaskitsatassulle. Se alkoi olla jo meidän pieni yhteinen juttumme: kehuin häntä ja hymyilin ja hän vastasi nyökkäyksellä.
En ollut varma menikö kehuni perille vai välittikö kolli pientä hiventäkään kannustuksestani. Yritin kuitenkin epävarmuudestani huolimatta rakentaa suhdetta kollin kanssa, jotta hänelle ei jäisi sellainen olo etten ollut kunnolla huomioinut häntä koulutuksessa.
“Selvä, Rosmariinikynsi. Teen parhaani”, vanhempi soturi naukui ja kurmasi päätään hiukan kunnioituksen osoituksena. Ohjeeni olivat siis olleet hyvät.
Tyytyväisyys rinnassa poreillen oli helpompi keskittyä tehtäväämme. Iloinen oloni antoi askelilleni vähän lisää ponnahtavuutta. Oli kuin olisin liidellyt ilmassa kävelemisen sijaan.
“Luuletko, että Jurokynsi on joutunut hirviön alle? Tai kaksijalan nappaamaksi?” Neilikkasydän kysyi, kun olimme päässeet pois metsästä eikä soturitoveriamme vieläkään näkynyt.
Kysymyksestä mieleeni tuli emoni, joka oli aikoinaan seikkaillut ukkospolulle oppilaana ja miltei kuollut, mutta jollain ihmeen kaupalla joutunutkin hirviön sisään! Naaras oli kuljetettu kauas kodistaan, eikä hän takaisin Kuolonklaaniin tultuaan suostunut kertomaan juuri mitään retkestään.
“En tiedä”, vastasin vilkaisten naaraaseen, jonka myötätunto huokui tämän turkista läpi. Mietin, aistivatko muut kissat aina tunteeni samalla lailla kuin minä nyt aistin klaanitoverini huolen?
“Emme kai voi muuta kuin toivoa ja yrittää etsiä hänet”, soturitar naukui nyt hiukan alakuloisempana. Minun olisi ehkä pitänyt koittaa piristää häntä, mutta keskittymiseni ei riittänyt puhumiseen, kävelemiseen ja jäljittämiseen samaan aikaan.
“Haistatko mitään?” kysyin, kun vieno soturien pesästä tuttu haju kantautui kuonooni. Neilikkasydän haisteli.
“Se on Jurokynsi!” naaras innostui. Hän kuitenkin meni äkkiä neuvottomaksi.
Tein nopean päätöksen, sillä jos Jurokynsi makasi jossain elottomana hänet täytyisi saada sillä istumalla suoraan parantajan pesään: “Mene etsimään Pikkukaaos, minä seuraan hajujälkeä tässä.”
Neilikkasydän nyökkäsi ja pinkaisi matkaan. Naaraan nenä ei ollut aivan yhtä harjaantunut kuin minun, joten olisi parempi luovuttaa vastuu suoraan minulle.
Maistelin ilmaa ja paikansin tuulen suunnan. Voisin kuluttaa ajan, joka Neilikkasydämeltä Pikkukaaoksen etsimiseen, aloittamalla hommia.
Loikkasin kaatuneen puunrungon yli ja maistelin ilmaa. Huomasin maassa painaumia sammalissa, joten päätin jatkaa eteenpäin.
Pieni ristiriita valtasi minut, kun mietin olisiko minun sittenkin pitänyt odottaa muita ja antaa Vaskitsatassulle kunnia jäljitylseen, mutta itsekkyys ei antanut minulle hetken rauhaa. Loikin siis painuneita sammalia pitkin odottaen Jurokynttä minkä tahansa puun takana.
“Rosmariinikynsi!” Pikkukaaoksen huuto pysäytti minut. Pettymys sai korvani luimuun, kun en ollutkaan saanut hoitaa tehtävää yksin.
Sitten katseeni kiinnittyi Jurokynteen. Häpeä nosti päätään ja halusin kiljua. He olivat löytäneet hänet, eikä Neilikkasydämestä ollut tietoakaan.
Olin epäonnistunut kaameasti! Olimme lähteneet etsimään soturia, mutta hukuttaneet matkalla toisen.
Lannistuneena ja itku kurkussa tassutin takaisin tulosuuntaani Pikkukaaoksen, Vaskitsatassun ja Jurokynnen luokse. Vaskitsatassu näytti tyytyväiseltä itseensä ja Pikkukaaos helpottuneelta.
“Missä Neilikkasydän on?” vanhempi soturitar kysyi ympärilleen vilkuillen. Tunsin turkkini kihelmöivän, kun puna nousi poskilleni.
“En tiedä, hän taisi lähteä väärään suuntaan. Koitin etsiä häntä, siksi kuljin väärään suuntaan!” selittelin hermostuneena, mutta sain vastaukseksi kaikilta kolmelta epäilevät katseet. Kurkkuani alkoi kuristaa, kun itku teki tuloaan.
“M-minä voin mennä etsimään hänet. Palatkaa te leiriin”, änkytin kiemurrellen paikoillani. Miksi minun oli pitänyt luottaa itseeni?!
Pikkukaaos nyökkäsi Vaskitsatassulle ja Jurokynnelle: “Menkää te. Minä jään auttamaan Rosmariinikynttä.”
Vilkaisin Pikkukaaosta. En ihan osannut päättää yrittikö hän olla ystävällinen vai töykeä.
“Selvä”, Vaskitsatassu sanoi ja lähti Jurokynnen kanssa varmaan tassuttamaan takaisin leiriin.
“Osaan kyllä itsekin löytää hänet”, murahdin Pikkukaaokselle tympeästi. Naaras luimisti korviaan.
“Ajattelin tulla kanssasi, koska halusin kertoa kuinka hyvin Vaskitsatassu onnistui”, naaras naukui puolustelevasti, “Hän löysi Jurokynnen aivan itse. Hänen jalkansa oli juuttunut kahden kiven väliin, mutta saimme hänet autettua jaloilleen ja lähdimme sitten takaisin leiriä kohti.”
Räpäytin silmiäni hämilläni. Vaskitsatassu oli löytänyt kadonneen soturin aivan itse? Kateus voitti ylpeyden ja kyyneleet kihosivat silmiini. Räpyttelin niitä pois, mutta polte sai minut haukkomaan henkeäni.
Minä olin epäonnistunut!
