Rosmariinikynsi
Olimme päättäneet lähteä kävelylle Katajanoen kanssa jatkamaan keskusteluamme naaraan tulevasta kumppanuudesta. Olin puhunut Harakkahaaveelle ja kolli oli vaikuttanut ilmeisen avoimelta kumppanuuden suhteen. Hänellä ei ollut mielessään ketään, joten olin johdatellut kollia hiukan katsomaan Katajanoen suuntaan ja hän oli hyväksynyt tarjouksen.
“Harakkahaave oli kiinnostunut sinusta. En tiedä, oliko kiinnostus kumppanimielessä vai ystävänä, mutta joka tapauksessa voit hyötyä hänen seurastaan. Hän on mukava ja ulospäinsuuntautunut”, kerroin naaraalle, joka vaikutti tänään hieman poissa olevalta. Harmikseni hän ei vaikuttanut innostuvan kamalasti, nyökkäsi vain ja naukaisi ottavansa kyseisen kollin harkintaansa.
Jatkoimme matkaa hiljaisina. Katajanoki ei ollut puhelianta sorttia ja epävarmuuteni pistivät esiin erityisesti hiljaisten kissojen seurassa. En ollut ihan varma pitikö toinen minun puheliaisuudestani vai halusiko tämä minun olevan hiljaa, joten käyttäydyin aina heidän seurassaan hiukan tönkösti.
“Tuolla on joku”, kuiskasin naaraalle, jonka huomio oli kuitenkin toisaalla. Kurkotin selkääni ja kaulaani, kun nostin etutassuni suurelle kivelle nähdäkseni tunkeilijan paremmin. Kissa ei kuulunut Kuolonklaaniin enkä mielestäni ollut nähnyt tuon ikäistä ja näköistä kissaa myöskään Eloklaanin riveissä.
“Mitä teet Kuolonklaanin reviirillä?” naukaisin kovaan ääneen vieraalle kissalle. Tuo tummansävyinen muukalainen nosti korvansa pystyyn ja näin hänen asettautuvan puolustamaan itseään.
Tajuttuaan meitä olevan vain kaksi hän istahti maahan ja alkoi pestä tassuaan kuin mikäkin metsän kuningas! Hän ei omistanut tätä reviiriä eikä hänellä silloin ollut myöskään oikeutta oleskella täällä. Muukalainen selitti jotain saalistamisesta ja kysyi sitten mitä asia minua liikutti.
Miten hän kehtasi? Tottakai se minua liikutti, kun tämä reviiri kuului minulle eikä tuolle kapiselle otukselle.
“Te ette vie minua minnekään.. tai muuten saastutatte reviiriänne kahdella kissanraadolla. Minä saalistan missä haluan. Minä nukun missä haluan. Ne ovat minun sääntöni.”
“Pyh, ovatko aivosi täynnä mehiläisiä, kun luulet että saat tuollalailla tunkeilla toisten reviireille?” kysyin ja tökkäsin hellästi Katajanokea auttamaan. Hän saisi asettua puolelleni, jotta meillä olisi ylivoima tuota yksinäistä kollia vastaan. Tämä näytti valitettavasti hyvin syöneeltä ja vahvalta, joten en ensimmäiseksi olisi halunnut lähteä taistelemaan tätä vastaan.
“Ehdotankin nyt, että lähdet mukaamme ja matkaat auringonlaskuun saakka mahdollisimman kauas reviiriltämme, sillä Kuolonklaanilla on mahtavat rivit sotureita jotka kaikki komennetaan tappamaan sinut mikäli sinua vielä täällä näkyy”, lausuin sanat nyt itsevarmemmin. Olin varma, että kolli pystyi aistimaan minusta hienoisen innokkuuteni näyttää kuka tämän reviirin omisti. Toivoin, että se ja minun uhkaavuuteni vanhempana kissana pelottelisi hänet mukaamme ja pois reviiriltä.
//Sirpa tai Kataja?
