Rosmariinipentu
Kirjoittaja: Saaga
Tuhahdin Kamomillapennun ajatuksille. Tahdoin rypeä surukuplassani vielä enkä antaisi kenenkään Leppävarjon pilata aikeitani! Halusin käsitellä surun loppuun ja sitä paitsi, jos saisin vähän huomiota sekään ei olisi pahitteeksi. En kyllä selviäisi kaikesta tästä surusta yksin tai siltä ainakin tuppasi tuntumaan.
“En halua toivoa turhia”, tuhahdin ja painoin pääni käpälilleni. Pesässä oli jotenkin tosi tyhjää ja tyhmää nykyään. Ennen lokoisa lämmin makuusija, jonka jaoimme emon kanssa, oli nyt vain meidän kahden. Kamomillapentu alkoi taas itkeä. Aluksi halusin hänen lopettavan mutta, kun itkua jatkui en voinut olla lohduttamatta. Silitin siskoni selkää rauhoittavin pitkin vedoin tassullani, kun hän makasi edessäni.
“En sano ettenkö surisi tai etteikö saisi surra mutta…” ääneni särkyi kesken lauseen ja purskahdin itsekin hiljaiseen mutta vuolaaseen itkuun.
“…m-mutta koitetaan olla vahvoja, jooko? Ei jätetä toisiamme”, naukaisin karisteltuani kurkkuani parisen kertaa. Kamomillapentu käänsi katseensa minuun. Hetken ajan pelkäsin hänen sanovan jotain ilkeää tai, ettei hän haluaisi minulta tukea mutta sitten tajusin kuinka yksin hänkin olisi, jos hän nyt hylkäisi minut. Räpyttelin silmistäni kyyneleitä ja koitin kohdistaa katseeni siskooni.
//Kamo?
