Rosmariinipentu
Kirjoittaja: Saaga
Hiljaisuuspentu naukui haluavansa leikkiä mutta häntä silti väsytti hiukan. Ymmärsin täysin, jos häntä kerta väsytti.
“Mitä, jos leikitään myöhemmin? Sitten voisit mennä nyt nukkumaan eikä sinun tarvitsisi pahoitella turhia”, naukaisin. Selviäisin kyllä yksinkin vaikka olisi kiva leikkiä nyt. En kuitenkaan haluaisi leikkiä umpi väsyneen kissan kanssa. Sehän olisi ihan tylsää!
“Joo. Tehdään niin. Kiitos”, Hiljaisuuspentu naukui ja lähti.
“Hyviä unia”, huikkasin hänelle vielä. En itse menisi päiväunille vielä hetkeen. Aloin kävelemään ympäriinsä hieman tylsistyneenä.
Käperryin emon, minun ja siskon makuusijalle. En ollut keksinyt mitään tekemistä aiemmin, joten olin hipsinyt itsekkin lepäämään. Nukahdin vahingossa vaikka minun tarkoitus oli vain levätä.
Seisoin keskellä tummaa metsää. Taivasta peittivät oksat ja ympäristö oli täynnä sankkaa sumua. Ilmapiiri oli uhkaava. Astuin hiljaa askeleen eteenpäin tarkkaillen kokoajan ympäristöäni. Yhtäkkiä maa lähti repeämään altani ja tipuin maahan sytyneeseen rakoon. Huusin tippuessani pelosta.
“Rosmariinipentu? Rosmariinipentu?” Mäntyviiksi kutsui minua. Kohdistin katseeni häneen.
“Huusit unissasi”, ikikuningatar naukui huolissaan.
“Näin pahaa unta siinä se”, naukaisin kireänä. Mistäköhän äkillinen paha uni oli johtunut?
