Rosmariinipentu
Kirjoittaja: Saaga
Sisälläni tuntui kipinöivän vihasta joka kerta, kun Lepakkopentu piikitteli minua. Sain siitä jotain älytöntä mielihyvää, kun hän sanoi olleensa vain kohtelias. En edes tiennyt miten.
“Juupa juu. Ihan kuin sinä osasit olla ystävällinen edes yhden lauseen ajan”, tuhahdin ja katsoin sitten mihin suuntaan voisimme lähteä testaamaan kumpi meistä oli nopeampi. Päätin, että voisimme juosta leirin keskellä olevalle kaatuneelle puulle. Ehkä voisimme vielä koittaa kiivetä sen päälle niin näkisimme kumpi olisi parempi kiipeilemään! Halu todistaa kyvykkyyteni tehdä asioitai “ruipeluudestani” huolimatta oli suuri.
“Juostaan tuolle kaatuneelle puulle, kun sanon mennään. Kumpi koskettaa puuta ensin voittaa. Onko selvä?” nau’uin ja osoitin puuta vääntyneellä hännälläni. Häntä käännähti hassusti enkä onnistunutkaan osoittamaan puun suuntaan. Epämukavan tunteen aalto löi ylitseni ja turkkiani kuumotti, kun tajusin kollin huomanneen häntäni. Hämmästyksekseni hän ei sanonut mitään käänsi vaan päänsä pois. Vihasin häntääni niin paljon. Olisin halunnut, että se olisi voinut olla vain normaali ja suora.
“Joo selvä”, Lepakkopentu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Asetuimme vierekkäin seisomaan.
“Mennään!” huudahdin ja lähdin juoksuun. Jännitys ja ilo tykyttivät rinnassani, kun käpäläni rummuttivat maata.
//Lepa?
