Rosmariinipentu
Kirjoittaja: Saaga
Huokaisin ärsyyntyneenä. Vilkaisin isääni ja katseemme osuivat hetkeksi yhteen. Käänsin katseeni äkkiä pois. Kollin suu kävi kokoajan, mikä oli minusta aivan suunnattoman ärsyttävää.
“Te selvästi haluatte puhua ja surra mutta minua ei kiinnosta puhua emosta tai ajatella mitään häneen liittyvää juuri nyt, joten menen etsimään seuraa, jossa saan unohtaa kaiken hetkeksi”, tiuskaisin, kun tilanne alkoi käydä liian tukalaksi hermoilleni. Juuri, kun olin lähtemässä Kamomillapennun järkyttynyt ja surullinen katse osui minuun. Nielaisin pahan olon ja kyyneleet sisääni ja lähdin pois häntä huiskien mielenosoituksellisesti mutta heti, kun pääsin pentutarhaan lysähdin nyyhkyttämään omalle makuusijalleni.
Kuulin askelia takaatani ja minua alkoi ahdistamaan. En halunnut, että kukaan näkisi minua itkemässä ja sitä paitsi halusin vain surra rauhassa. Itkemisen jälkeen tuli rauhallinen ja hyvä olo, kuin olisi vapautunut surustaan ainakin hetkeksi. Tunnistin Kärppämyrskyn hajun ja käänsin päätäni häntä päin.
“Hei, mikä hätänä?” Kärppämyrsky naukui hiljaisesti ja istuutui hännän mitan päähän minusta.
“Haluan emon tänne”, nyyhkäisin ja koitin pyyhkiä kyyneliä naamaltani makuualusiin haistellen samalla jo hiljalleen haihtunutta emon tuoksua.
“Ymmärrän”, Kärppämysrkyn ääni ei värähtänytkään.
“Miten voit olla niin rauhallinen? Eikö emo ollut paras ystäväsi?” naukaisin surkeana ja katsoin naarasta. Ehkä hänkin oli vain yksi valehtelija eikä hän koskaan ollut ollutkaan emon paras ystävä.
“On hän”, Kärppämyrskyn kasvoille nousi vieno hymy. Miten hän voi hymyillä ja puhua emosta kuin hän olisi elossa?!
“Meillä on monia hyviä muistoja. Rakastan häntä koko sydämestäni ja tulen kaipaamaan häntä mutta koitan silti pysyä positiivissa asioissa kuten muistoissa”, naaraan äänen sävy oli lempeä muttei oikein iloinen. Nyökkäsin. Tosiaan voisi miettiä myös hyviä puolia. Olihan minullakin hyviä muistoja emon kanssa, kun olimme yhdessä ulkona ja leikimme ja juttelimme yhden illan, kun Kamomillapentu oli jo nukkumassa mutta minä en saanut unta. Pieni hymy nousi myös minun kasvoilleni.
“Juuri noin. Meneppä nyt ulos ja etsi itsellesi leikkiseuraa.”
Nyökkäsin ja nousin ylös piristyneempänä. Työnsin synkät ajatukset syrjään ja tassutin ulos pesästä. Näin aukion laidalla Lepakkotassun. Hänet oli nimitetty viime auringon nousun aikaan ja hän oli ilmeisesti palannut jo ensimmäisestä partiostaan. Tassutin kollin luo kepein askelin.
“Lepakkotassu! Kerro minulle millaista oli leirin ulkopuolella!” hihkaisin ja istuuduin kollin viereen innoissani. Silmäni tuikkivat taas ja minulla oli paljon parempi olo. Kiitos Kärppämyrsky. Kiitin naaras mielessäni ja päätin mennä vielä juttelemaan hänelle myöhemmin.
//Lepa?
