Rosmariinipentu
Kirjoittaja: Saaga
“Tämä oli sitten kai tasapeli”, Lepakkopentu naukui. Nyökkäsin ja kikatukseni häipyi pikkuhiljaa ilmaan. Lepakkopentua ei selvästi naurattanut mutta ehkä jännitys ja muu sai minut nauramaan näin.
“Mitä nyt?” kysyin. Lepakkopentu vastasi, että nyt voisimme kokeilla vaanimista ja, että voisimme vaania Hiljaisuuspentua. Kieltäydyn ehdotuksesta, sillä pieni osa minusta halusi pitää kollin huomion vain itsessäni mutta pääsyy oli kyllä se, että en halunnut Hiljaisuuspennulle pahaa mieltä. Toinen kuitenkin myöntyi ja totesi, etten varmaan uskaltaisi vaania elävää kohdetta. Se ei ollut totta mutta jätin kommentin huomioimatta, koska Lepakkopentu alkoi selittää miten kiertäisimme kiven eri puolille ja koittaisimme saada sen saaliiksemme nopeammin kuin toinen mutta kuitenkin hiljaa kuin vaanisimme oikeaa hiirtä. Nyökkäsin ja lähdin suuntaan, jonka kolli oli minulle osoittanut. Lähdimme yhtäaikaa hiipimään kohti kiveä eri puolilta. Koitin olla mahdollisimman huomaamaton ja varovainen niinkuin Lepakkopentu oli käskenyt. Olimme aika tasaväkisiä vaanimisessa. Minä kuitenkin kompastelin käpäliini ja pidin jatkuvasti ääntä kömpelöillä suurilla käpälilläni. Lepakkopentu taas oli hiljaisempi vaanija. Hän pääsi kiven luo ensimmäisenä ja nappasi sen itselleen.
“Voitin!” hän naukui innoissaan.
“Hiiren papanat”, mutisin ja pyöräytin silmiäni. Saisin takuulla kuulla tästä kunniani.
//Lepa?
