Rosmariinitassu
Kirjoittaja: Saaga
Pudistelin päätäni kyyneleet silmissä ja koitin tavoitella kollin tassua vielä. Kolli kuulosti aivan siltä kuin olisi kuolemaisillaan. Sydämeni jätti lyönnin väliin kun rekisteröin Lepakkohuudon juuri tunnustaneen rakkautensa minulle. En pystynyt vastata. En pystynyt ajatella. Emon, rakkauden ja tuollaisen äänensävyn yhdistäminen sai minut hermoromahduksen partaalle. Eihän kolli vain ollut kuolemaisillaan? Eihän? Hiljainen itku teki kipeämpää kuin hysteerinen äänekäs itku. Ei tämä ollut reilua. Oliko minun oikeasti tarkoitus menettää jokainen kissa, josta välitin… jota rakastin? Rakastinko kollia? En osannut sanoa. Sen tiesin, että Lepakkohuuto oli minulle niin sanoinkuvaamattoman tärkeä etten pystynyt ajattelemaan hänen menettämistään.
“Et sinä kuole. Et varmasti kuole”, kakistin ulos kurkustani. Halusin pois tästä kivusta.
“Minun täytyisi mennä… partioon”, sopersin mutta ääneni murtui kesken lauseen. Jatkoin lauseen kuitenkin loppuun. Olikohan siinä joku merkitys? Mitä? Milloin minä rupesin ajattelemaan merkityksiä?
“Mene vain. Minä odotan tässä”, Lepakkohuuto kähisi. Pudistin päätäni. En voinut mennä. Laskeuduin Lepakkohuudon tasolle ja kävin kippuralle tämän pesän viereen. Jäisin tähän enkä nousisi enää.
“En todellakaan mene. En voi jättää sinua näin”, sanoin. Jos kolli kuolisi, haluaisin olla hänen lähellään.
//Lepa?
