Rosmariinitassu
Kirjoittaja: Saaga
Tuhahdin vastaukseksi ystäväni tyhmiin sanoihin ja kiusoitteluun. Kolli siis tiesi etten pitänyt parantajasta tai hänen hoidettavana olemisesta.
“En minä mököttäisi siitä! En ole enää mikään pentu”, sanoin mutta äänessäni ei ollut pelkää kiusoittelevuutta vaan myös haikeutta. Toisaalta pentuna oli ollut mukavaa, koska silloin ei ollut mitään huolenaiheita – tai olihan minulla vaikka mitä mutta eivät ne oikeita huolenaiheita olleet.
“Mennään”, sanoin ja lähdin kävelemään nopeaan tahtiin kohti parantajan pesää.
“Hei. Viitsitkö hidastaa?” Lepakkohuuto naukaisi.
“Anteeksi, hidas etana”, sanoin ja palasin hänen rinnalleen.
“Haluatko nojata minuun?” kysyin tarjoten lapaani nojattavaksi.
“Kyllä tämä hidas etana pärjää, olet vain kärsimätön katin kuvatus”, Lepakkohuuto tuhahti. Naurahdin mutta olin silti hiukan huolissani. Musta kolli alkoi puuskuttaa, kun olimme kulkeneet vain puolet matkasta.
“Oletko varma ettet halua apua? Autan kyllä mielelläni ei se siitä voi olla kiinni” kysyin mutta nyt Lepakkohuuto nyökkäsi. Hän ei sanonut mitään vain nojasi minuun hiukan kunnes pääsimme sisään parantajalle. Annoin Lepakkohuudon istuutua ja menin hakemaan parantajaa.
//Lepa?
