Rosmariinitassu
Kirjoittaja: Saaga
Nyt oli minun vuoroni olla hölmistyntyt, kun kuuntelin Lepakkotassun sanoja. Tuntui kuin hän olisi kasvanut hetkessä pennusta elämää nähneeksi soturiksi silmieni edessä. Leikkimme aikaisemmin päivällä oli omannut ihan eri ilmapiirin, kun nyt tämä keskustelu omasi. Huokaisin hitaasti.
“En tajunnut, että sinusta tuntui tuolta”, sanoin epävarmana. Kolli vain kohautti lapojaan. Hän vaikutti väsyneelle. En tiennyt sopivatko sanat tilanteeseen mutta nyt en välittänyt. Tiesin, että kolli ymmärtäisi, jos sanoisin jotain typerää, koska olin edelleen pienesti shokin omaisessa järkytystilassani. En tiennyt miksi luotin Lepakkotassuun noinkin vahvasti mutta jokin hänen katseessaan ja tavassa jolla hän puhui sai minut luottavaiselle päälle.
“Tiedän, että sinä et ole aina ollut mikään typerä karvapallo. Enkä sano, että olisit nytkään mutta ei typeräksi karvapalloksi synnytä”, naukaisin tietäväisesti. Tiesin, että jokainen kissa sai luonteen piirteensä siitä ympäristöstä, jossa tuo kasvoi. Höyhenhalla oli opettanut sen minulle silloin kun vielä eli. Hän oli kertonut myös paljon muuta hyödyllistä. Höyhenhalla oli mahtava emo ja luotin siihen, että näkisin hänet vielä. Lepakkotassusta oli varmaan rankkaa, kun molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Minulla sentään oli vielä isä. Olihan minulla siskoni mutta en tiennyt minkälaiseksi olin nyt pilannut välimme vai oliko niitä lainkaan enää. Halusin korjata nuo välit mutta en kyllä tiennyt kuinka valmis olin ottamaan vastaan itsetuhoisen siskon.
//Lepa?
