Rosmariinitassu
Kirjoittaja: Saaga
Istuin hämilläni siskoni vieressä, kun tämä itki. En oikein tiennyt mitä tehdä tai miten lohduttaa, jos Kamomillatassu edes kaipasi lohdustusta. Hän mutisi jotain Lainepennusta. Tunnistin pennun Säröpennun ja Tuiskupennun sisareksi. Siristin silmiäni.
“Hei. En minä ole Lainepentu”, sanoin ja kosketin itkuisen naaraan lapaa tassullani.
“Kaikki on hyvin”, lohdutin vielä ja silitin tassullani hänen selkäänsä. Olikohan Lainepentu tehnyt jotain siskolleni? Jos oli panisin sen katin rääpäleen kostamaan.
“Haluatko kertoa mitä tapahtui?” kysyin hiljaa kumartuen hieman lähemmäs naaraan päätä.
“La-Lainepentu h-hän sanoi minulle tosi pahoja juttuja”, sisar ähki ja änkytti. Hän vaikutti uupuneelta ja tosi surulliselta. Olisin tehnyt mitä vain, jotta olisin saanut kuulla sanat itse eikä sisareni tarvitsisi kärsiä. Hän oli minulle kaikki kaikessa ja, kun näin hänet surullisena minustakin tuntui pahalta.
“Hän sanoi t-toivovansa, että kaikki perheenjäseneni ku-kuolevat. Hän s-sanoi myös, että Tu-Tulisielu on-” naaraan änkytys teki puheesta selvän saamisen aika vaikeaksi mutta yritin kuitenkin kuunnella, kun hän keskeytti puheensa kokonaan tiesin, että kertominen olisi hänelle liian rankkaa.
“Ei muistella sitä nyt. Tulisielu on kissa missä muutkin ja niin olet sinäkin. Minä välitän sinusta ja minä en kuole pois lupaan sen”, nau’uin. En tiennyt voinko edes luvata sellaista mutta tiesin, että jos kuolisin joskus tekisin sen sisareni edestä. Hänen elämänsä oli arvokas vaikka oli tietysti muidenkin mutta, jos hän joskus joutuisi vaaraan siinä rytäkässä kuolisi vain yksi kissa ja se olisin minä.
“Olet turvassa nyt. Minä olen tässä”, sanoin vielä lohdutellen pesätoveriani. Toivoin, että se auttaisi edes vähän.
//Kamo?
