Rosmariinitassu
Kirjoittaja: Saaga
“Varovasti! Hän on sairas. En halua, että se tarttuu”, Sumutuuli kiirehti sanomaan heti, kun olin tullut ihan lähelle Lepakkohuutoa. Minua suututti. En osannut kiinnostua pätkän vertaa siitä sairastuisinko minäkin tuohon sairauteen. Halusin vain olla kollin.
“Ei sillä ole väliä!” sanoin kovalla äänellä ja lähestyin Lepakkohuutoa vielä hieman.
“En ole kuollut”, soturi kähisi pakottaen virneen naamalleen. Hän oli todella sairas. Vastasin kollin katseeseen hieman varovasti.
“Niin, et olekaan”, nau’uin. Ilmeeni muuttui hieman enemmän pakokauhuiseksi. Onneksi hän ei ollut kuollut, oi kiitos ettei hän ollut kuollut.
“Lopeta tuo”, naukaisin, kun näin kuinka kipeää virneen pakottaminen teki kollille, “En halua, että pakotat minkään virneen naamallesi. Haluan vain, että paranet.”
“Niin, niin”, Lepakkohuuto puhahti. Pörhistelin karvojani puoliksi suutukissani puoliksi huolissani. Minun ei olisi pitänyt päästää kollia ulos viime päivänä. Kumpa hän vain selviäisi hengissä. Lehtikatona tälläinen sairaus. Mihin soppaan Lepakkohuuto olikaan itsensä pistänyt.
“Haluan, että jäät luokseni, autat minua paranemaan”, soturi naukui hymyillen veltosti. Nyökkäsin.
“En lähde ellei minun ole ihan pakko”, nau’uin ja vilkaisin kohti leiriä. Tiesin, että minulla olisi partio pian mutta pystyisin varmaan pysymään täällä vielä hetkisen.
“Voi Lepakkohuuto, et tiedä kuinka raskaaksi kävi olla harjoituksissa tietämättä mitään sinun tilastasi”, nau’uin surullisena.
“Pahempaa se olisi ollut, jos olisit tiennyt, eikö?” kolli vastasi hiljaa. Vilkaisin Sumutuulta.
“Sinun ei tarvitse töllöttää siinä. Häivy tekemään jotain järkevää sanon kyllä, jos sinua tarvitaan”, sihisin purkaen vihani parantajaan. Sumutuuli tiesi paikkansa ja häipyi.
“Mikä typerys”, ärähdin luimistaen korviani.
“Toivottavasti hän osaa kuitenkin parantaa sinut”, lisäsin nopeasti ja vilkaisin taas sairasta kollia.
//Lepa?
