Ruskatassu
Kirjoittaja: Tipu
Kiiitokset tähtiklaanille hän oli sopeutunut tänne. En olisi antanut itselleni koskaan anteeksi jos hän ei olisi. Toisaalta miten paljon Iltakaiku tiesi siitä miten paljo syytin itseäni? Arvasiko hän sen? Olihan hän sentään isäni ja tunsi minut kuin omat tassunsa. Tai, no, se oli monimutkaista, mutta uskoin asian olevan niin. Hän oli tuntenut minut pitempään kuin kukaan lähellä oleva kissa.. Fetus jopa pidempään kuin hän. Päädyin kuitenkin vain nyökkäämään isäni sanoihin. Olin saanut tietää että Lauhalaukka, oikea isäni, oli aika kiirellinen kissa, hän pörräsi kaikkialla sillon tällöin. Kermaturkki oli puolestaan todennut pääsevänsä helpolla, tiesin niin paljon kaikesta, tai no, en melkein mitään Eloklaaniin liittyen, mutta en todellakaan aloittanut pohjalta kuten suurin osa pennuista.
”Minusta on kivaa, että sinä jaksat yrittää. Kun te olette täällä, minun ei tarvitse miettiä sitä, kuinka te pärjäätte”, Hymyilin isälleni lopulta. Toivoin niin paljon ettei se asia koskaan muuttuisi, sekä me voisimme olla yhdessä loppu elämämme. Sekä toivoin tosiaan että vaikka se veisi oman henkeni että nuo kaksi kissaa eläisivät Klaaninvanhimmiksi. He olivat kaksi kissaa jotka merkitsivät minulle enemmän kuin elämä itsessään. Millainen heidän kuoleman jälkeinen elämänsä olisi? Entä uskoivatko he loppujen lopuksi mihinkään? Kun olimme olleet vielä erakoita he eivät tietääkseni olleet uskoneet mihinkään, mutta nyt tosissani toovoin heidän uskovan. Tähtiklaani oli mahdollisuus jonka itse ottaisin aina. Hetken etenimme hiljaa nummilla. Ihailin maisemaa hetki hetkeltä enemmän, se todella tuntui jo kodilta. Laaja näkymä joka suuntaan.. Pystyisinkö enää kuvittelemaan itseäni elämään erakkona puiden keskellä? Oliko se enää oikeaa vapautta?
”Ethän ole käynyt Kuolonklaanin rajalla?”, Ensinnäkään, eikö hän oikeasti luottanut minuun vieläkään sen tippaakaan että ei toisi aihetta esille, toiseksi, olisin, olisin todella jos olisin löytänyt pakokeinon. Mutta leiri oli kuin loukku silloin kun sieltä halusi pois. Se nieli sisään, eikä sieltä oikeasti pääsisi pois huomaamatta. Eikä minulla oikeastaan ollut mitään halua karata, olin täällä enemmän vapaa kuin koskaan erakkona! Kyllä, minulla oli aina kissoja ympärilläni mutta se ei tarkoittanut että he olisivat vanhempiani.
”Vain Pehmoturkin kanssa, kun kiersimme rajat läpi”, TokaiIn isälleni. Tiesin nyt aika hyvin missä mikäkin paikka sijaitsi, sekä unirytmini oli kääntynyt parempaan päin. Harjoittelimme aina tietyn aikaan kunnes tuli syönti aika, ja sitten loppu ilta meni miten meni.
”Hyvä. Kuolonklaanilaiset eivät ole sinulle hyvää seuraa, etenkään nyt, kun olet eloklaanilainen”, Tuhahdin vain turhautuneena ajatukseen, kääntäen katseeni eteenpäin.
”Olen kuullut että klaanit pitävät kokouksen joka täysikuu, mitä luulet, miten jännittynyt ilmapiiri on silloin ja valitaanko minua mukaan?”, päätin kysäistä, niin, Eloklaanissa kuuli paljon juttuja. Minusta oli aivan kiinnostavaa kuunnella mitä kaikkea ympärilläni kuului, tämän olin kuullut kirpputassulta.
”Odotan mielenkiinnolla miten kuoloklaanilla menee eloklaanin kanssa, valitsemisesta en niinkään tiedä. Onkohan heillä mitään perusteita keitä he valitsevat”, Isäni tokaisi. Puhuimme hetken asioista, kunnes jouduimme keskittymään täysin partioon. Todella ei mitään uutta tai jännittävää tapahtunut koko matkalla, mutta silti oli parasta olla valppaana. Tottelin mestarini ohjauksia, enkä niinkään enää kiinnittänyt isääni huomiota. Lopulta lähdimme leiriin partiosta, eikä mitään oikeasti kiinnostavaa käynyt.
//464 sanaa
