Sädesäihke
Käpertyneenä rakkaan siskoni Syreenisumun kylkeen kiinni, olin hetken täysin huoleton. En miettinyt oppilastani, joka osasi olla todella ärsyttävä enkä sen koommin Käärmekultaa, jonka kanssa välit olivat alkaneet hiertää.
En myöskään ajatellut tytärtäni. En ylipäätään huolehtinut mistään.
Joskus mietin, että jos Kärpässointu oikeasti piti minusta, miksei hän koskaan yrittänyt edes sopeutua joukkoon. Kai hänen oli pakko tietää kuinka raskasta oli olla vanhempi kissalle, jonka sosiaalisesta asemasta piti kokoajan huolehtia. En halunnut kenenkään kävelevän hänen ylitseen vain koska hän oli… noh typerä.
Syreenisumun kurkusta kumpusi pehmeä, lämmin kehräys. Oli kuin ääni olisi sulkenut meidät sisäänsä jättäen kaiken muun ulkopuolelle ja tehden siitä täysin merkityksetöntä.
Auringon lämpö alkoi pikkuhiljaa poltella turkilla, mutta se tuntui jopa mukavalta vihdoin typerän, oi niin typerän, lehtikadon jälkeen. Mieleni vaelsi lumipyryn täyteisiin auringonlaskuihin, kun oli pitänyt käydä unille tyhjin vatsoin. Ainakin nyt oli riistaa enemmän kuin tarpeeksi.
Viherlehtenä tosi moni asia vain oli paremmin, vaikka lämpö teki kaikesta hiukan raskaampaa. Olin iloinen, että uiminen alkoi olla jo mahdollista, sillä vilvoittelu joessa kesken kuuman partion oli minun – kuten varmasti monen muunkin eloklaanilaisen – mieleeni.
