Sädesäihke
“Sädesäihke, minulla on nälkä”, Muurahaistassun ääni herätti minut. Availin painavia silmäluomiani ja vilkaisin oppilaaseeni. Minun ei ollut tarkoitus nukahtaa parantajan pesään.
Haukottelin ja ojentelin tassujani. Lavastani lähti räjähtävä kipuaalto, joka värisytti koko kehoani. Päästin suustani vain pienen voihkaisun, vaikka kipu oli kaamea. Räpyttelin silmiäni järkyttyneenä ja koitin taivuttaa päätäni nähdäkseni haavani. En kuitenkaan ylettänyt sitä näkemään, sillä kipu otti taas vastaan liikkeessäni.
“Pitää varmaan odottaa, että joku tuo meille syötävää”, ähkäisin ja asettauduin parempaan asentoon. Minulla ei ollut lainkaan nälkä. Ajatus ruuasta jopa kuvotti minua.
“Etkö sinä voi käydä hakemassa jotain”, Muurahaistassu kysyi ääni väristen. Hänkin kärsi ilmeisesti kivuista.
Onneksi omani katosivat, jos pysyin paikallani. Tunsin vain tykytystä ja kuumotusta lapani kohdalla, mutta se varmasti kuului asiaan.
“En minä nyt oikein voi”, vastaisin vilkaisten tummaturkkista karvakasaa toisella sammalpesällä. Muurahaistassu näytti pieneltä siinä maatessaan. Usein kissat käpertyivät kerälle nukkuessaan, mutta kollin vammat eivät selvästi sallineet sellaista.
Syytin itseäni tapahtumien kulusta, sillä olisin hyvin voinut pitää kotkan itsessäni kiinni enkä päästää sitä vahingoittamaan nuorempaa kissaa noin pahasti. Toivoin todella, että Muurahaistassu vielä toipuisi. En voisi antaa ikinä itselleni anteeksi, jos oma oppilaani vammautuisi pysyvästi moisen virheen takia.
En halunnut kellekään samanlaista kohtaloa kuin emollani oli ollut.
//Murkku?
