Sädesäihke
Parantajan pesältä päästyäni löysin itseni tyttäreni seurasta. Harmikseni musta turkkinen naaras oli taas todistanut erikoisuuttaan uudella tavalla. Hän toi minulle sammakon ja alkoi kertomaan hyvin monotonisella äänellä, että minä olin joskus tuonut tälle metsästä samanlaisen niljiäisen.
Torjuin sammakon sanoen, että minulla ei ollut nälkä ja lähetin penskan kertomaan emolleen saaliistaan. Söisin mieluummin jotain muuta kuin sammakkoa. Nousin ja lähdin etsimään itselleni syötävää ja paikkaa, jossa syödä Kärpässoinnun näkökentän ulkopuolella.
Olin mussutellut menemään lihaisan linnun ja vietyäni sen rippeet pois Käärmekulta odotti minua soturien pesän edustalla. Hänen ilmeensä kertoi minulle tarpeeksi saadakseen minut säikähtämään.
“Miksi et voi kohdella Kärpässointua hyvin?” naaras naukui kurtistaen kulmiaan. Hän mittaili minua katseellaan. Kumppanini oli selvästi poissa tolaltaan eikä minulla ollut mitään hajua miksi.
“Mitä tarkoitat?” kysyin ja kohtasin harmaan vihreän katseen.
“Mitäkö tarkoitan!? Mitä sinä tarkoitat?” Käärmekulta sihahti ja työntyi eteenpäin. Tuon silmiin oli syttynyt sellainen viha, jonka näin vain jos kyse oli Kärpässoinnusta. Naaraalla oli jokin ihmeellinen pakkomielle tyttäreemme enkä ollut ihan varma oliko se enää hyvä asia. Joskus suojelevaisuus oli tuntunut järkeen käypältä, mutta tämä oli hieman outoa.
“Pyydän vain sinua kohtelemaan häntä kuin ketä tahansa kissaa. Vaikuttaa siltä, että et edes välittäisi hänestä. Sinua ei kiinnosta mikään hänen saavutuksensa”, kulta turkkinen soturi vauhkosi, “Jälkikasvu ei ole vain vanhempien mainetta varten. Kohtele häntä kuin vertaistasi, Sädesäihke, ole kiltti.”
Nyökyttelin astuttuani hiukan taaksepäin. Tuntui, että jokainen leirin silmäpari oli nyt minussa. En tiennyt mistä Käärmekulta puhui, sillä minä pidin Kärpässoinnusta. En vain jaksanut tämän outoutta kokoajan. En tiennyt mitä hänen kanssaan piti tehdä!
“Selväksi tuli, oliko muuta?” kysyin astuen kevyesti sivuun koittaen ohittaa kumppanini ja livahtaa soturien pesään sisälle. Käärmekulta pudisti päätään, mutta hänen ilmeensä ei ollut tyytyväinen. Se säteili jotain muuta… inhoako? Tai ehkä hän oli vain huolissaan.
Pari auringonnousua parantajan pesältä päästyämme minä ja Muurahaistassu olimme taas täydessä työn touhussa. Kollia ei niinkään tainnut parantuminen kiinnostaa vaan tämä mieluummin tavoitteli soturiutta mahdollisimman kiristetyllä tahdilla. Se sinänsä sopi minulle, koska joka tapauksessa minun piti häntä opettaa.
Tänään oppilasta ei kuitenkaan ollut leirin aukiolla näkynyt. Oli vasta aika aikaista, joten päätin mennä hakemaan häntä pesästä. En uskonut kollia pahasti haittaavan, vaikka aloittaisimmekin nyt hiukan aikaisemmin.
//Murkku?
