Sädesäihke
Tunsin viileän viiman ihollani, kun nousimme Kärpässoinnun kanssa nummille. Lehtisade oli asettunut asumaan metsään ja selvästi myös linnut olivat havainneet sen, sillä niiden kaakatus täytti korvamme ilman pienintäkään varoitusta.
Lintuaurat nousivat taivaalle järjestäytyen. Niiden siivet kannattelivat niitä, kun ne hakivat paikkaansa yhteisössään. Olin aina kummastellut niiden järjestelmällisyyttä. Nehän käyttäytyivät kuin klaanikissat!
Siipien lyönnit ilmassa hukkuivat muiden äänten alle, kun lisää kaakattajia liittyi suureen joukkoon. Vilkaisin vierelleni pysähtynyttä Kärpässointua, jonka katse oli tiukasti kiinni ihmeellisessä ilmiössä.
Vähitellen auran kärjen valinneet alkoivat kadota puiden latvojen taakse. Meni vielä hetki ennen kuin oli täysin hiljaista.
Yhtäkkiä iskeneen metelin aiheuttamana jopa tuulen soinnut katosivat hetkeksi korvistani. Oli kuin metsä olisi toivottanut linnuille hyvää matkaa ennen kuin jatkoi taas omaa eloaan.
“Satuimme hyvään aikaan. En ole koskaan nähnyt noin suurta lintuauraa”, totesin tytterelleni, joka oli selvästikin edelleen ihmeissään näkemästään. Hän ei saanut vihreitä silmiään irti kohdasta, jonne viimeinen lintu oli hetki sitten kadonnut.
“Mihin ne oikein matkaavat?” naaras kysyi. Hän vaikutti aidosti kiinnostuneelta asiasta, mistä sain itsekin hymyn kasvoilleni. Oli mukavaa nähdä, että Kärpässointua oikeasti kiinnosti jokin muu kuin omissa ajatuksissa vaeltelu.
“En tiedä. Varmaankin johonkin suojaan lehtikadolta. Ehkä se ei ole yhtä ankara jossain muualla”, pohdin ääneen. Mitä, jos mekin lähtisimme jokin päivä etsimään paratiisia, johon linnut katosivat koko kylmäksi kaudeksi. Ehkä siellä riittäisi riistaa aina eikä koskaan tarvitsisi kahlata loputtomassa lumessa epätoivoisena riistan perässä.
