Sadeturkki
Olin juuri saanut ilta-ateriani syötyä ja viikset puhdistettua, kun silmäni osuivat Kastesulkaan. Sinikilpikonnakuvionen naaras lysähti jotenkin uupuneen oloisena kyljelleen sotureiden pesän edustalla. Kurtistin kulmiani huolestuneena; nyt tyttärelläni oli jokin huonosti. Nousin ylös ja tassuttelin rauhallisesti hänen luokseen, jääden seisomaan hänen viereensä. Kastesulan silmät olivat kiinni.
”Unillako jo olet?” kysyin lempeällä äänellä. Soturi havahtui katsomaan minua, ja asetuin hänen viereensä vatsalleni.
”Tekisi mieli olla”, hän hymähti.
Katselin häntä pehmeästi, ilmeellä joka kertoi että jatka vain jos haluat. Kastesulka huokaisi – niin syvään, että nyt tiesin todellakin jonkin olevan vialla. Tämä osapuoli kahdesta pennustani ei juuri koskaan ollut huonolla tuulella. Mutta silloin kun niin oli, se oli jotakin niin syvää ja intensiivistä että se tuntui pursuavan ulos hänestä. Minun teki pahaa katsoa Kastesulkaa niinä hetkinä koska tiesin, etten voinut ottaa hänen tuntemiaan asioita pois hänestä. Hän vain oli niin tavattoman herkkä tuntemaan kaiken… Kuinka hän oikein kesti sen? Tai ehkei hän kestänytkään. Joskus huonoina päivinään minua suorastaan pelotti, että naaras hajoaa kaiken tuntemansa alle. Hän oli aina tuntunut imevän itseensä kaiken, toisten tunteet ja värit. Jo pentuna.
”Onko minussa jotakin vikaa?” Kastesulka kysyi yhtäkkiä.
Käännähdin yllättyneenä katsomaan häntä. Jotakin vikaa? Voi ei, rakas Tähtiklaani.. jos joltakin tyttäreni pystyt säästämään, säästä hänet tuolta ajatukselta, ajattelin. ”Ei ole ja tiedät sen itsekin.” Kosketin hänen kuonoaan omallani rakastavasti kehräten. ”Olet vain tavallista herkempi. Tunnet kaiken ja kuulet kaiken mutta se on sinun vahvuutesi, jonka Tähtiklaani on sinulle antanut.”
Soturi kertoi minulle tilanteensa. Minua totta kai harmitti hänen puolestaan Ropinaroihun käytös. Saatoin kuitenkin myös ajatella, ettei tulinen naaras ollutkaan ehkä tarkoittanut pahaa. Hänen sävynsä vain oli tietynlainen ja toisinaan hän vain kuulosti tylyltä tarkoittamatta olla sitä.
”Siskosi on nimensä veroinen, minä tiedän kyllä”, kehräsin ja katselin sinistä taivasta. ”Toisinaan hän on täynnä kiukkua, mutta tiedät että olet hänelle yksi tärkeimpiä kissoja. Ei hän varmastikaan tarkoittanut loukata sinua.”
Kastesulka hymähti jotakin. Hymyilin hänelle lempeästi, kun havaitsin pienen piristymisen hänessä. Miten olinkaan voinut saattaa maailmaan kaksi niin ääripäistä kissaa? Ajattelin Varjoliekkiä rakkaus rinnassani leimuten. Häneltä tuli tietyt piirteet, minulta toiset. Olimme siis täydellinen pari ja meidän pentumme olivat täydellisiä yksilöitään.
