Sähköpentu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Tassutin Sulkapennun vierellä ylpeänä siististä turkistani, jonka olin osittain sukinut itse. Olimme ottaneet suunnan kohti leirin uloskäyntiä, sillä olin ehdottanut sen olevan hyvä paikka, sillä sieltä tulisivat kaikki palaavat partiot ja ties vaikka partio olisi juuri kokenut jonkun hurjan seikkailun. Ja jos ei, niin ainakin voisimme kysyä jotain muita hurjia kokemuksia tai tarinoita metsästä palaavilta sotureilta, sillä en halunnut, että me olisimme löytäneet saman tarinan joltakin leirissä oleskelevalta kissalta kuin vastakkainen tiimimme. Halusin niin kovasti, että voittaisimme. Jos emme löytäisi mitään hyvää, meidän pitäisi keksiä joku pelottavan hurja tarina itse. Emo oli opettanut, että piti aina tähdätä korkealla eikä tarvitse välittää minkälaisia keinoja käyttäisi. Asettauduimme vahtiin uloskäynnin suulle siten, että minä olin toisella puolella tunnelia ja Sulkapennun harmaanruskea hahmo toisella puolella.
Aika kului ja kului ja partiota ei ollut vieläkään kuulunut. Aloimme turhautua.
”Oliko tämä sittenkään hyvä idea?” Sulkapentu mutisi ja irvisti tylsistyneenä. Sisareni oli oikeassa, kohta meille ei jäisi aikaa ollenkaan kerätä tarinoita. Korjasin lysähtäneen ryhtini ja nousin seisomaan.
”Mennään sitten, etsi…”, en ehtinyt edes lausettani sano loppuun, kun kuulin tunnelin toisesta päästä puhetta.
”Partio tulee!” hihkaisin ja asettauduin kyyryyn aivan piikkihernetunnelin reunalle. Suuret askeleet lähestyivät rauhalliseen tahtiin ja kuonooni leijui lämmin ja herkullinen riistan tuoksu. Joukon johdossa asteli valtava punaruskea kolli, jonka jäisissä silmissä kiilui itsevarmuus, joka muuttui inhoksi, kun hän huomasi meidät. En osannut ottaa vielä tuota katsetta loukkauksena, sillä uskoin, että hän oli nähnyt jotakin muuta, mikä ei ollut miellyttänyt häntä. Emme huomanneet enää keskittyä muihin partion kissoihin, sillä olimme alkaneet parveilemaan tämän kylmäsilmäisen kollin ympärillä. Hän vilkuili meitä ilkeästi. En vieläkään ymmärtänyt loukkaantua.
”Tapahtuiko partiossa mitään jännää? Onko sinulla mitään hyviä tarinoita?” Sulkapentu kysyi pulputen kysymyksiä. Katsoin ulkoa saapunutta kollia vilpittömän innokkaana, mutta ilmeeni lysähti, kun kuulin tämän herjaavat sanat.
”Ai pikkupennutkin ovat uskaltautuneet ulos. Minun puolestani voisitte kasvaa siellä pentutarhalla vähän pitempään, että ymmärtäisitte olla häiritsemättä arvostettuja sotureita typerillä kysymyksillänne. Häipykää tuhlaamasta aikaani kakarat.” Näin kollin kasvoilla käyvän ilmeen, joka viesti mielihyvää. Hän oli tyytyväinen sanoihinsa?! Pian hän vilkaisi meitä uudestaan, nyt muristen.
”Ettekö kuulleet? Oletko kuuro?” Hän oli kumartunut Sulkapennun kasvojen tasolle ja jatkoi, ”Osaan olla oikein ilkeä, jos ette nyt ala laputtaa.” Kolli laittoi vihan liekin sisälläni syttymään ja se sai minut tekemään jotain uhkarohkeaa.
”Pidä kuonosi kiinni hiirenaivo”, miukaisin niin tylysti kuin osasin. Paksu ja vastasuittu turkkini oli pörhistynyt pentumaisesti, mutta kasvoillani loisti oikeasti viha. Tassutin Sulkapennun luokse, mutta pidin sinivihreän katseeni tiukasti tuossa itsetietoisessa kollissa. Kollin silmät siristyivät.
”Voi kun nyt pelottaa. Uskallatkin vielä avata tuon suuren suusi ja käskeä minua, niin saat tuntea nämä nahassasi, ” kolli naukui jäätävän kylmästi, silmissään ilkeä kiilto. Hän esitteli samalla teräviä kynsiään. Kolli oli kokoajan pitänyt äänensä matalana, jottei muut aukiolla olevat kissat olisivat kiinnittäneet häneen huomiota.
”Sinähän, et minun siskoani hauku kuuroksi. Ja jos vielä jatkat, lupaan, että saat vielä joskus sellaisen opetuksen, että muistat sen lopun ikääsi”, sihisin, mutta kuulostin edelleen aivan pentumaiselta. Sen jälkeen kolli vain naurahti ivallisesti ja kohotti kulmiaan, kääntäen katseensa Sulkapentuun.
”Kuuro.”
”Muista, että olemme varapäällikön pentuja, meillä on valtaa siihen, miten isä näkee sinut lopun elämääsi. Me tästä lähdemmekin, katsellaan sitten kenestä tulee hänen varapäällikkönsä, kun hän on päällikkö”, naukaisin ja viitoin Sulkapennulle, että nyt lähdettäisiin. Kolli kihisi selkeästi raivosta. Meillä oli se ässä hihassamme Isä ei kuuna päivänä olisi niin tyhmä, että ottaisi hänet varapäällikökseen. Kipitimme nopeasti hieman kauemmas ja tunsin Sulkapennun tökkäyksen kyljessäni.
”Olisin minä itsekin osannut puolustaa itseäni!” tämä naukui, ”Selkeästi noussut ylös väärällä tassulla, emmehän me edes sanoneet mitään suuttumisen arvoista.” Kyllä minä siihen luotin, että sisareni olisi osannut pitää omia puoliaan, mutta jokin kollin halveksivassa olemuksessa oli saanut karvani pystyyn.
”Vaikutti ihan siltä, että ärsyttäminen on hänen harrastuksensa. Mistä vetoa hän pompottelee pienempiään haluamansa mukaan”, irvistin, ”Mutta nyt mennään nopeasti keräämään niitä tarinoita. Näitkö ketään muuta sen partion mukana tulleita?” Sulkapentu vilkuili ympärilleen ja sen jälkeen viittoi kohti hopeanvalkeaa kollia, jonka etutassuja raidoittivat vaaleanharmaat raidat. Nyökkäsin.
”Mennäänkö kysymään häneltä?” kysyin Sulkapennulta. Halusin hänen sanovan mielipiteensä siitä, että tulisiko tästä samanlainen katastrofi kuin äsköisestä tarinansaamisyrityksestä.
”Mennään vain. Hän ei näytä yhtä kärttyisältä”, sisareni tokaisi ja lähti oitis loikkimaan kohti turkkiaan sukivaa kollia. Kun saavuimme tämän luokse, päätti harmaanruskea sisareni aloittaa keskustelumme tällä kertaa hieman rauhallisemmin.
”Hei olen Sulkapentu ja tuo on Sähköpentu, kuka sinä olet?” sisareni kysyi ja istahti viereeni katsoen samalla kollia. Kun kissa käänsi katseensa meihin, hämmästyin hänen silmiensä haaleudesta. Ne olivat niin haaleat, että näytti siltä, ettei hänen silmissään ollut melkein yhtään väriä.
”Olen Hopeaputous”, kolli naukui matalasti, samalla meille ystävällisesti hymyillen. Nyökkäsin, jonka jälkeen vilkaisin Sulkapentuun. Hänen ilmeensä näytti hyväksyvältä. Tämä olisi siis uusi kohteemme.
”Onko sinulla mitään jännää tarinaa?” kysyin intoa puhkuen. Hopeaputous käänsi katseensa taivaalle miettien hetken ja sen jälkeen hänen haalea katseensa palasi meihin ja hän nyökkäsi.
”On minulla yksi tarina..”, tämä naukui hitaasti, pitäen meitä jännityksessä. Pörröinen häntäni poukkoili puolelta toiselle ja olin kumartunut kiinnostuneena eteenpäin. Soturi naurahti innostuksellemme.
”Kerran kun olin vielä oppilasikäinen, olin mukana eräässä partiossa, joka kohtasi koiran. Koira ei ollut mikään tavallinen koira vaan se oli kerrassaan valtava. Sillä oli luppakorvat ja sen suusta valui valtavasti kuolaa sen paljastellessa meille hampaitansa. Voin vannoa, että se oli melkein yhden ketunmitan korkuinen, ihan todella! Se oli niin suuri että valtavinkin kissa kalpenisi sille, enkä ollenkaan liioittele. Kun se otus näki meidät, ensimmäinen ajatuksemme oli heti tietysti ryhtyä ajamaan sitä pois ja niin teimmekin. Siitä syntyi hurja taistelu ja minut lähetettiin hakemaan apujoukkoja, mutta silloin koira lähti jahtaamaan juuri minua, eikä huomioinut enää ketään muuta. Juoksin läpi metsien koira kintereilläni ja juuri kun se oli saamassa minut kiinni… loikkasin puunrunkoon kiinni ja lähdin kiipeämään hurjaa vauhtia ylös. Siellä minä sitten kyhjötin niin kauan, että muut kissat olivat saaneet apujoukkoja paikalle. Olin ihan varma, että se puu kaatuisi kun se rakki hyppi sitä vasten”, Hopeaputous selitti. Leukani loksahti auki ja suustani pääsi ylistävä ”vau!”. Vilkaisin Sulkapentua aivan ymmyrkäisenä tästä hurjasta tarinasta.
”Tuo oli tosi hyvä tarina! Ehdimme vielä käydä yhden kissan luona, saat valita tällä kertaa”, selitin vieläkin ihaillen Hopeaputouksen rohkeutta. Käännyin vielä nopeasti Hopeaputouksen suunnalle:
”Kiitos!” Kolli hymyili ja sen jälkeen hyvästeli meidät ja suuntasi Kylmäliekin luo.
”No minne mennään?” kysyin sisareltani korviani malttamattoman innostuneena luimistellen.
//Sulka? 😀 Toivoittavasti en hitannu Sulkaa liikaa
1002 sanaa
