Sähköpentu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Isä oli vienyt meidät ulos tutkimaan leiriä hänen kanssaan. Korvani poukkoilivat villeinä jokaisen räsähdyksen tai kissan naukaisun perässä, eikä asiaa auttanut yhtään kohiseva vesiputous. Pentutarhan hiljaisuus tuntui tällä hetkellä paljon miellyttävämmältä, mutta en tietenkään sanonut sitä.
Olin yllättynyt siitä, kuinka suuri leiriaukio oli loppujen lopuksi. Olin kurkkinut leiriä tähän asti vain pentutarhan suuaukolta ja olin saanut erilaisen mielikuvan leiristä. Ulkoilma oli hieman koleaa ja ilmassa tuntui leijuvan hentoa ja kosteaa sumua, joka kasteli turkkiani. Isä esitteli meille soturien ja oppilaiden pesän. Yritin vilkuilla vähän, jotta näkisin vilauksen jostain mahtavasta taisteluissa käyneestä soturista, mutta kun en nähnyt vilaustakaan arpien peittämästä kissasta luovutin ja keskityin isän uljaaseen hahmoon. Isä lähti ohjaamaan meitä kohti isoa vesilammikkoa, johon valui vettä korkealta kohisten, jostain taivaan läheltä alkavasta vesiputouksesta. Pystyin kuvittelemaan, kuinka tuo veden pauhu roiskisi turkin märäksi jos menisi yhtään lähemmäs. Katsoin innokkaana, kun Sulkapentu kipitti lähemmäksi läpinäkyvää vettä, mutta sitten kuulin isän sanat, enkä halunnut enää lähteä perään:
”Sulkapentu! Pysy kaukana lammesta. Jos putoat, et pääse omin voimin ylös sieltä.” Jos isä kerran käski, että pitäisi pysyä kaukana, niin minähän pysyin. Seisoin kuuliaisena aivan isän jaloissa yrittäen näyttää mahdollisimman ylväältä muiden katsellessa minua. Halusin, että kaikki ymmärtäisivät, että minä olin klaanin varapäällikön poika. Kuuntelin jokaista isän sanaa tarkasti, jotta voisin noudattaa hänen käskyjään täydellisesti. Halusin, että isä olisi ylpeä minusta. Sulkapentu laahusti pois lammen luota ja katsahti minuun pettyneenä vihreillä silmillään. Tunsin kuitenkin sisareni ja arvasin, että hänellä oli jo suuret suunnitelmat lammenvalloitukseen mielessään. Kun isä oli kertonut emon opettavan meitä jossakin vaiheessa uimaan, se oli herättänyt kiinnostukseni todella. Kykenin jo kuvittelemaan meidät kolme pentua kellumassa lammessa jono muodostelmassa emon kanssa. Karvani pörhistyivät mielihyvästä. Taivaalta kuului korvia riipivä rääkäisy, joka kuulosti erittäin kulmikkaalta – jos se kävi yhtään järkeen. Ei millään tavalla pehmeältä vain kovakulmaiselta. Huomasin Sinipennun syvien ja aina kiinnostuneiden näköisten silmien haltioituneen katseen, kun hän näki taivaalla uljaasti kaartelevan mustan linnun. Se oli omaan mieleeni liian kaukana, enkä nähnyt sen hienorakenteisia piirteitä tarpeeksi läheltä, jonka takia menetin kiinnostukseni koko otukseen ja lähdin Sulkapennun perään haistelemaan leiriä, joka kuhisi kaikkia uusia tuoksuja. Isä tassutti perässämme hitain askelin, mutta piti kuitenkin katseensa huolehtivasti Sinipennussa, joka ihasteli jotain taivaalta tippunutta. Nenääni tulvahti tuttu tuoksu.
”Sulkapentu, haista tätä! Haisee ihan sammalelta, tule haistamaan!” hihkaisin ja aloin innostua oikein kunnolla. Olin ylpeä, kun olin tunnistanut jo yhden tuoksun! Ryhtini kohosi arvokkaaksi, kun Sulkapentu kipitti lähemmäs ja haistoi maata silmät kiiluen.
”Oikeassa olet, haisee ihan pentutarhalta!” tämä intoili hännänpää väristen. Ennen kuin ehdimme jatkaa hajuvanojen seuraamista ja leirin salaisuuksien ja uusien paikkojen selvittämistä, isä tassutti Sinipentu rinnallaan meidän luokseen. Valkeaturkkinen naaras, joka erosi minun ja Sulkapennun harmaasta väristä, kantoi suussansa ylpeän näköisenä kiiltävän mustaa sulkaa. Minua harmitti, ettei se leirin yllä liitelevä lintu ollut tiputtanut minulle sulkaa, sillä olisin halunnut viedä sen emolle. Emo olisi ehkä ollut tyytyväinen minuun jos olisin tuonut hänelle lahjan. Huomioni kiinnittyi kuitenkin kohta pois minulta ohi menneestä mahdollisuudesta, isän esittelemään uuteen pesään. Se oli kahden kiven välissä oleva kolo, joka sai aluksi minut miettimään, olimmeko tulleet takaisin pentutarhalle nyt jo. Niin samannäköinen se oli nuoreen ja kokemattomaan silmääni.
”Tämä on parantajanpesä, missä klaanin parantaja asuu ja säilyttää yrttejään. Siellä myös sairastuneet tai loukkaantuneet kissat lepäävät väliaikaisesti kunnes parantuvat parantajakissan hoidossa”, isä selitti. Hän tiesi niin paljon! Kaikkien leirin paikkojen nimetkin, se sai ihailuni häntä kohtaan kasvamaan entisestään. Vilkaisin sisaruksiani. Sinipennun ajatukset harhailivat selkeästi jossain toisessa ulottuvuudessa, kun taas Sulkapennun silmät säihkyivät seikkailunhaluisesti.
”Saadaanko mennä kurkkaamaan?” intoilin ja kurkin kaulapitkänä, jotta näkisin hämärän pesän sisään. Isä kuitenkin harmikseni pudisti päätään.
”Nyt teidän on aika palata pentutarhalle, sillä minun on palattava hoitamaan varapäällikön tehtäviäni.” Isän ääni oli tiukka, joka antoi ymmärtää, että vaihtoehtoja ei ollut. Kuitenkin hänen kasvonsa jollakin tapaa hymyilivät. Olisin halunnut heittäytyä vaikeaksi ja lähteä tutkimaan kaikki hämähäkinseittiset kolkat, mutta isän tämänhetkisen käskyn noudattaminen tuntui kuitenkin paljon paremmalta vaihtoehdolta. Enkä tietenkään halunnut hänen olevan pettynyt minuun. Tassutin kuuliaisena kuono korkealla pentutarhan suunnalle, jonka paikan olin pannut muistiin sieltä tultuamme.
Olimme oleskelleet pentutarhan varjoissa taas jo turhan kauan. Tassuni hinkuivat päästä taas ulos leirin mysteerien pariin. Sinipentu oli siirtynyt kivikasansa luokse, jota hän kohteli niin kovin omistushaluisesti. Minä ja Sulkapentu istuskelimme rispaantuneella sammalkaistaleella ja juttelimme kiihkeästi kaikista uusista jutuista, mitä olimme nähneet ulkona.
”Ja miksei isä päästänyt meitä sinne parantajan pesään? Ihan varmasti siellä on jotain salattavaa”, naukaisin ääntäni madaltaen, jotta muut pesässä olijat eivät kuulisi spekulaatioitani. Sulkapennun silmät syttyivät innostuneina kun hän alkoi puntaroimaan ajatustani.
”Pitäisikö meidän mennä katsomaan?” tämä naukaisi yllättäen sanojaan hieman venytellen ja salaperäinen katse kasvoillani. Hän halusi meidän rikkovan sääntöjä! Kauhistelin ajatusta sääntöjenrikkomisesta, mutta samalla minua houkutteli niin paljon käydä katsomassa. Ristiriitaiset tunteeni repivät minua kahtia. Lähtisinkö Sulkapennun kanssa mahtavalle tutkimusretkelle ja antaisin vanhemmilleni syyn torua minua, vai pysyisinkö kuuliaisena ja emo olisi minuun tyytyväinen? Siskoni huomasi varmaan epätoivoisen puntaroimiseni, sillä avasi suunsa taas.
”Voitaisiin käydä ihan nopeasti, niin nopeasti, että olisimme takaisin täällä ennen kuin kukaan huomaa”, raidallinen sisareni vakuutteli. Huokaisin ja olin jo suostumassa, kun huomasin Tuhkajuovan palaavan hakemasta riistaa. Sydäntäni vedettiin eri suuntiin. Suljin korvani kuitenkin kuuliaisuuden laululle ja päätin luottaa Sulkapennun arviointikykyyn, vaikkakin hieman epävarmana.
”Selvä mennään sitten, mutta mennäänkö vielä kysymään Sinipentua mukaan?” kysyin ja vilkaisin toisaalle, missä näin Mustikkapennun ja Sinipennun puhelemassa. Kuinka saisimme hänet mukaan ilman, että Mustikkapentukin haluaisi seikkailulle? Ja vielä kaiken lisäksi heidän lähellään makoileva Villisielu oli suuri este. Käännyin takaisin sisareeni päin ja kohotin kulmiani kysyvästi.
//Sulka? Sini? Villi?
Sori ku toi alku on tommosta toistoo muiden tarinoista, mut halusin vaa kirjottaa Sähkön näkökulmasta saman xd Ja toivottavasti en hitannu liikaa Sulkaa 😀
876 sanaa
