Sähkötassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, se oli ironista. Tänään oli määrä teloittaa Karhumyrsky. Loikoilimme parantajanpesän lähettyvillä Sulkatassun kanssa ja nautimme lämpimästä paisteesta. Hehkuaskel oli antanut meidän mennä käymään ulkona, kunhan ottaisimme rauhallisesti, etteivät hiljalleen umpeutuvat haavat repeäisi uudestaan.
Miltäköhän Karhumyrskystä itsestään mahtoi tuntua tietäen, että tulevat hetket olisivat hänen viimeisiään? Hän ei varmasti katunut mitään, siltä hän oli kuulostanut Punatähdelle puhuessaan. Hän oli enemminkin katkera, ettei ollut saanut tehtäväänsä täysin suoritettua.
Käännyin katsomaan Sulkatassua, joka siristeli silmiään auringolle. Sulkatassu oli saanut muutamia vammoja, mutta ei mitään hengenvaarallista. Se oli helpottavaa. Ei nuokaan vammat silti varmaan mukavia olleet. Omianikin kirveli edelleen, vaikka Tiputassu ja Hehkuaskel olivat parhaansa mukaan hoitaneet niitä. Pahimmalta tuntuivat silmäkulmastani kulkeva pitkämäinen viilto ja kyljessäni oleva melko syvä haava. Muut olivat vain pintanaarmuja.
Sulkatassun katse kääntyi kummastuneena minuun: ”Miksi tuijotat minua?” Kasvoilleni piirtyi pieni, huvittunut virnistys ja käänsin katseeni muualle. Se hämmensi sisartani vielä enemmän.
”Olen vain helpottunut, ettei sinulle käynyt pahemmin”, sanoin rauhallisesti ja vilkaisin naarasta. Tämä hymähti minulle, kuin sanoakseen samaa minulle, jonka jälkeen hän korjasi asentoaan ja nousi istumaan.
”Mitäköhän muut ajattelevat siitä, että saimme kuin saimmekin murhaajan kiinni”, Sulkatassu pohti. Tiesin varsin hyvin, että siskoni tarkoitti muilla Tiputassua, Lehtitassua sekä Tuimatassua. Kohautin lapojani ja katsahdin oppilaiden pesän suunnalle, mutten nähnyt ketään.
Kun katseeni oli palaamassa takaisin päin, se törmäsi aukiolla makaavaan Jyrkänneloikkaan. Vaikka olinkin tähän asti vältellyt asian ajattelemista, niin nyt se viimeistään valtasi mieleni. Tuntuihan se nyt kauhealta. Jyrkänneloikka oli toiminut mestarinani kauan ja häntä parempaa mestaria en olisi voinut koskaan toivoa.
Vaikka en itkenytkään silmittömästi tai muuta sellaista, mistä ulkopuoliset näkisivät minun olevan surullinen, niin silti sisälläni tuntui tyhjältä.
Sulkatassu huomasi mitä katsoin. Käänsin pääni pois ja käännyin Sulkatassun puoleen vaihtaakseni aihetta ennen, kuin se koskaan edes nousi pinnalle. Vaikka tiesin kyllä, että Sulkatassu ymmärsi sen paremmin kuin kukaan, etten välttämättä halunnut vuodattaa tunteitani tuntikausien keskustelulla. Minulle riitti, että Sulkatassu oli luonani. Se oli jo lohdullista.
”Olisimmekohan koskaan osanneet epäillä Karhumyrskyä? Muistatko kun hän saapui leiriin haavoittuneena? Se toden totta vähensi hänen epäilyttävyyttään”, mutisin. Vaikka minua vihastutti koko kissa, niin en voinut muuta kuin ihailla sitä, kuinka fiksusti hän oli korttinsa pelannut.
//Sulka?
349 sanaa
