Sähkötassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Tassutin ajatukset pilvissä kohti pentutarhaa, josta olin muuttanut pois vähän aika sitten. Mestarikseni olin saanut uljaan Jyrkänneloikan ja olin saanut jo tuntumaa tämän itseäni tyydyttävästä ankarasta koulutustaktiikasta. Olin erittäin tyytyväinen siihen, että olin saanut mestarikseni jonkun niin loistokkaan, kuin oman emoni isän, joka oli kouluttanut hänestä sen soturin, joka hän nyt oli. Tassujani kivisti eilisestä harjoittelusta, mutta jollain oudolla tavalla pidin siitä. Se kertoi, että olin tehnyt jotain. Se kertoi, että kehityin. Yritin oppia kaiken, mitä Jyrkänneloikka opetti ja kysyä, jotta saisin tietää jotain ylimääräistä. Otin koko koulutusjutun enemmän kuin tosissani. Vanhempani saisivat olla ylpeitä minusta, kun pitäisin perheemme mainetta kunnialla yllä.
En ollut kuullut vielä sisaruksiltani heidän mestareiltaan, mutta toivoin, että ne olivat hyvät. Jos eivät, niin voisimme pitää yhdessä jotain taisteluharjoituksia, jossa jakaisimme toisillemme oppimaamme. Halusin pitää huolen heistä.
Hätkähdin, kun huomasin, kuinka joku – tai jotkut – olivat tukkineet tien pentutarhaan. Käänsin jylhän katseeni hieman alaviistoon, jotta saisin paremman kuvan näistä pienistä portinvartijoista.
Ensimmäisenä silmiini pisti toisen pennun arpinen olemus. Tämä kaksikko mahtoi olla se, joka menetti vanhempansa petoeläimen kynsiin. Kumpikin pennuista oli kilpikonnakuvioisia, ei kuitenkaan toistensa täysi kuvajaisia. Pennut olivat ruumiinrakenteeltaan kuin toistensa vastakohdat. Naaras hontelo rakenteinen ja pitkäjalkainen, kun taas hänen veljensä omasi pienet jalat ja pyöreähkön olemuksen.
”Seis senkin hiirenpapana! Mitä sinä yrität tehdä? Mennä pentutarhaan ilman lupaa? Kuka luulet mukamas olevasi ketunaivo?” kolli pentu säksätti. Aivan veljensä perään naaras avasi suunsa ja alkoi vaatia vastauksia, kuin mikäkin päällikkö:
”Erittäin hyvä kysymys. Miksi haluat pentutarhaan?”
“Ja mikä on asiasi?” Vilkaisin vuorostani naaraaseen, jonka katse oli uhmakas. Hän näytti siltä, kuin oli isokin nimi tässä klaanissa.
“Ja mitäs se sinulle kuuluu?” naukaisin tyynesti -en lainkaan vihamielisesti- mutta viileästi samalla kulmiani kohottaen. Kasvoillani kovan maskini takana, oli havaittavissa aivan hitunen huvittuneisuutta. Ennen, kuin naaras ehti vastata jotain mukamas nokkelasti sanoin tyynen rauhallisesti:
“Aivan niin, ei mitenkään. Ja sinä”, käänsin katseeni takaisin lattanamaiseen kolliin, joka katsoi minuun päin tiukasti aivan kuin kykenisi näkemään minut, vaikkei niin tehnytkään, “Opettele laittamaan suusi soukemmalle tai muuten, joku tosiaan antaa sinulle oppitunnin.” Nostin pääni takaisin ylös, mutta katsoin silti hieman alaviistossa olevia kissoja. Pentukaksikko ei tuntunut väistävän. Minulla oli harvinaisen paljon sanottavaa tänään. Pennut eivät kuitenkaan saaneet minua ärsyyntymään, vaan uhmakas kaksikko huvitti minua. Kelpo kissoja heistä saattaisi kasvaa jos oppisivat tavoille.
“Väistättekö vapaaehtoisesti vai pitääkö teitä siirtää?” kohotin kulmiani kysyvästi ja silmäilin sisaruksia vähän kyllästyneellä katseella.
//Lehti tai Tipu?
384 sanaa
