Sähkötassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Mestarit olivat käyneet arvioimassa joukkueiden pesät illalla, ja joukkuemme oli saanut mielestäni ihan kelpo palautetta – vaikkakin parannettavaa olisi kuitenkin ollut. En kuitenkaan tuntenut ärtymystä asiasta, sillä joukkueeni oli joka tapauksessa voittanut lajin.
Tällä hetkellä istuin emoni Tuhkajuovan tabbykuvioisen hahmon kanssa vartioimassa joukkueen pesää. Oli pimeä ja hiljainen yö, muutamia satunnaisia kuorsauksesta viestiviä ääniä lukuun ottamatta. Tuhkajuova kääntyi hetken päästä minun puoleeni vakavakasvoisena – kuten tavallisestikin – ja kysyi:
“Miten koulutuksesi etenee?” Emoni seurassa tunsin jonkinlaista uniikkia nöyryyden ja kunnioituksen sekaista tunnetta, jota oli yksinoikeutettu vain ja ainoastaan vanhemmilleen sekä mestarilleni, joka sattui myöskin olemaan isoisäni. Olin oppinut kuuliaiseksi vanhemmilleni ja vain harvoin, uhmasin ilman hyvää syytä vanhempieni käskyjä. Tapoihini ei kuulunut kapinointi. Ajattelin jollain tasolla, että minun olisi maksettava kissoille kasvatuksestani. Uskoin, että jos vanhempani kokisivat suurta ylpeyttä poikaansa kohtaan, tilit olisivat tasan. Ahkeruuteni ja tunnollisuuteni koulutuksen suhteen eivät ollut ainoastaan vanhempien ansiota, vaan olin saanut ripauksen sitä jo syntymässä.
“Uskoisin, että hyvin. Olen melko tyytyväinen omiin suorituksiini, mutta lähes aina voi parantaa”, vastasin vilkaisten emoni kasvojen jyrkkää vakavuutta heijastavaa ilmettä. Koulutus oli melko tavallinen puheenaihe kissojen välillä, kun haluttiin kysellä kuulumisia. Tavallisesti minua olisi saattanut tuskastuttaa moinen tavaton höpinä, mutta kun kyseessä oli emo, tiesin, ettei hän kysyisi muuten vaan, vaan hän halusi oikeasti tietää.
Tuhkajuova vain nyökkäsi ja lyhyen silmäyksen jälkeen katsahti muualle miettien saamaansa tietoa. Keskustelu saattaisi jatkua vielä hetken päästä, mutta se selviäisi vasta hetken koittaessa, sillä minun oli vaikea lukea emonsa kivisiä kasvoja.
Suuret harjoitukset olivat loppuneet eilen. Voittajan ratkeamiseksi oli jouduttu järjestämään vielä ylimääräinen laji, sillä minun ja Sulkatassun joukkueet olivat olleet tasoissa viimeisenkin lajin jälkeen. Loppujen lopuksi selvisi, että minun, Harakkatassun ja Mustikkatassun joukkue oli vienyt voiton. En olisi voinut olla iloisempi, vaikka samalla mietin, että mitä yhden kilpailun voittaminen hänelle antaisi.
Odotin hiljaisena Tuimatassun saapumista pentutarhan lähettyville, sillä olin tapani mukaan ajoissa. Minut oli määrätty Tuimatassun kanssa vaihtamaan pentutarhan makuualuset. En ollut jutellut hänelle harjoitusten jälkeen, vaikken juurikaan niiden aikanakaan. Olimme tuon tummanharmaaturkkisen oppilaan kanssa jonkin sortin tuttuja, mutta emme kovin läheisiä. Muutaman kerran olin hänelle jutellut tai tehnyt jotain hänen kanssaan, mutta siitäkin oli jo aikaa. Tavallaan en kokenut mitään tarvetta kysyä kollilta niitä turhia kysymyksiä, joilla jään saisi rikottua ja keskustelun alkaneeksi, mutta toisaalta, hän vaikutti silmissäni lupaavalta oppilaalta. Sellaiselta, joka oli parempi omalla puolella kuin vastassa. En minä ollut tällä hetkellä kiinnostunut liittolaisten tekemisestä, mutta oli hyvä tietää jonkinlaisia faktoja hieman jokaisesta, sillä niiden perusteella voisin tarvittaessa karsia jyvät akanoista.
Suurissa harjoituksissa olin taistellut Tuimatassua vastaan. Kolli oli minua nuorempi, joka oli edukseni, mutta silti itse taistelu oli ollut yllättävän tasaväkinen – vaikka veinkin voiton. Hänessä oli potentiaalia taistelun saralla, jopa kilpailija minulle. En havitellut parhaan taistelijan titteliä tai sellaista, mutta oli minulla omat suunnitelmani, mutta ne pitäisin kätkettynä. Omia tavoitteita ei pitäisi koskaan kertoa muille.
Kyseisen taistelun jälkeen kortit olivat jakautuneet siten, että olin joutunut taistelemaan Sulkatassua vastaan. Olin heti tuloksen kuultuani päättänyt, että kohtelisin Sulkatassua taistelukehässä kohteliaasti ja välttäisin tämän satuttamista. En pitänyt oikein siitä, että minun piti taistella sisartani vastaan. Vaikka olinkin kohdellut Sulkatassua tavallista hellemmin, ei se kuitenkaan tarkoittanut sitä, että olisin antanut hänen voittaa.
Voitin Sulkatassun ja sen seurauksena koko lajin. Olin todennut Sulkatassun myös melko hyväksi taistelijaksi. Taistelun jälkeen oli vuorossa vielä vaikka mitä, mutta olin jo lopen kyllästynyt suurten harjoitusten puimiseen. Tuntui, kuin tänään oppilaat eivät olisi muusta puhuneetkaan kuin niistä ketun harjoituksista.
Huomasin, kuinka Tuimatassun tummanharmaa hahmo alkoi lähestyä minua. Nousin ylös ja sukaisin rintakarvojani muutaman kerran, sillä siitä oli muodostunut minulle tapa. Kohdistin tyynen katseeni tulijaan ja nyökkäsin tervehdykseksi. Tuimatassu nyökkäsi takaisin, ja kuin olemattomasta merkistä lähdimme yhdessä pentutarhaan keräämään vanhoja alusia. Emme olleet aivan kiinni toisissamme, vaan kumpikin hoiti omaa puoltaan pesästä. Väliä oli juuri sen verran, että siitä ymmärsi, ettei puhe olisi kummallekaan välttämättömyys.
Hetken kuluttua olimme saaneet vanhat aluset rullattua sellaisiksi, että ne oli helppo kantaa.
“Nostetaan ne pesän ulkopuolelle ja haetaan uusia. Viedään vanhat vasta lopuksi”, naukaisin korviani heilauttaen. Tuimatassu suostui ja yhdessä aloimme siirtämään pehmikkeitä ulos. Kun viimeinenkin roska oli ulkona sanoin ikään kuin ehdotuksena:
“Mennään yhdessä hakemaan sammalia niin saamme kerralla enemmän.”
“Selvä”, Tuimatassu murahti ja vilkaisi automaattisesti parantajan pesälle tuimilla silmillään. Oli kysymättäkin selvää, mistä oppilas oli saanut nimensä. Oppilas lähti tassuttamaan pesälle ja viittoi vielä minut mukaan. Työnnyimme kahden kiven välissä olevaan tilaan, josta pöllähti värikäs kasvien tuoksu. Se oli hieman liian väkevä omaan makuuni. Näin sairasaukiolla Tiputassun kilpikonnakuvioisen turkin. Muistin parantajaoppilaan loistavasti, sillä viimeksi käymämme keskustelu oli ollut nuoremman kissan puolelta erittäin rohkea kielenkäytöltään. Tunsin aivan pientä ihailua kollin rohkeutta puhua niin rumasti kelle tahansa vastaan tulijalle, mutta samaan aikaan tiesin, että kun eteen astuisi kissa, joka ei sietäisi sellaista olisi se vain ajankysymys, koska hän saisi kuonollensa.
“Tervehdys Tiputassu”, sanoin. Äänestäni oli aistittavissa monenlaisia erilaisia sävyjä. Pieni osa siitä oli – erittäin vaikeasti erotettava, mutta siellä kuitenkin – tuttavallinen sävy, jolla viestin, että muistin toki edellisen keskustelumme. Sitten oli myös se tavallinen neutraalius, jota miltei jokainen kissa sai osakseen. Kaiken kukkuraksi ja varmaan myöskin parantajaoppilaan riemuksi äänessäni kuulsi jonkinlainen arvostus. Minä en pitänyt klaanin muiden kissojen tavoin parantajia vain typerinä ja vähempiarvoisina katteina, jotka ansaitsivat huonon asemansa, vaan pidin heitä erittäin tärkeinä klaanin selviytymisen kannalta.
Tiputassun sokea ja kaiken läpi hieman oudosti tuijottava katse oli kääntynyt meihin päin, vaikkei hänen päänsä asentoa auttanutkaan häntä näkemään yhtään sen paremmin. Hänen korvansa sen sijaan vaikuttivat erittäin valppailta.
“Sattuisiko teillä olemaan varastossanne enää yhtään sammalta jäljellä? Vai pitääkö meidän lähteä hakemaan?” naukaisin kertoen asiastamme ja sen jälkeen kärsivällisesti oppilaan vastausta odottaen. Olin jo valmis kuulemaan tämän luovan mielen tuottamat uudet loukkaukset.
//Tipu? Tuima?
903 sanaa (KP-BOOSTI)
