Sähkötassu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Jolkotin hiljaa Jokimielen hoikan hahmon perässä. Jyrkänneloikka oli määrännyt minut partioon tarkistamaan etelärajaa. Partio oli jo kylläkin paluumatkalla leiriin, mutta Jokimieli kuljetti meitä aivan erikoisista reiteistä, joissa kesti tuntuvan hieman pitempään, kuin jos olisi kulkenut tavanomaista reittiä. En jaksanut kuitenkaan miettiä sitä, sillä ei sillä loppujen lopuksi niin suurta merkitystä ollut.
Olimme eilen sitoutuneet mukaan Lehtitassun suunnitelmaan ja olin oikeastaan aika kiinnostunut siitä miten se tulisi toimimaan. Sovimme jatkavamme suunnitelman läpikäymistä kokoontumisen jälkeisenä päivänä, jolloin hän myös ottaisi Tiputassun mukaansa.
Olin alunperin lähtenyt mukaan suunnitelmaan kahdesta syystä. Ensimmäisenä, halusin tosiaan nähdä, kuinka kyvykäs Lehtitassu oli luomaan toimivia suunnitelmia, niin kuin oli joskus uhonnut olevansa. Toiseksi halusin napata sen murhaajan, jos suunnitelma osoittautuisikin toimivaksi. Olihan se hieman epätodennäköistä ajatuksena, että lauma oppilaita nappaisi lukuisia kissoja tappaneen murhaajan, mutta toisaalta mikään ei ollut mahdotonta. Eikä aina kissan ikä kertonut minkä tasoisesti tämä osasi ajatella. Oppilaat ainakin näkivät asiat varmasti eri näkökulmasta, kuin soturit. Niin se aina meni. Kasvaessa yksinkertainen ajattelu katoaisi ja kissa alkaisi automaattisesti etsiä monimutkaisempia vastauksia ratkottaviin ongelmiin ja sen seurauksena sivuuttaisi huomaamattaan yksinkertaisen ratkaisun. Oppilaan mieli taas omasi vielä osan siitä pentujen yksikertaisesta ajattelusta, joka loisi uuden kuvakulman ongelmanratkaisulle. Se voisi olla hyödyllistä, tai sitten ei.
Ajatukseni katkesivat kuin seinään, kun kuonooni tulvahti väkevä veren haju. Valpastuin nopeasti. Vasta Jokimieli oli huomannut sen, sillä muu partio oli hieman perässä.
Katselin ympäristöä ja huomasin veritipat, jotka risteilivät kohti leiriä. Joku oli loukkaantunut. Pupillini laajentuivat vaistomaisesti samalla, kun mieleeni ilmestyi sana: murhaaja.
Vihdoin muutkin partion kissat olivat äkänneet veren ja tummanharmaa Pikiturkki sanoi:
”Mennään nopeasti leiriin katsomaan mitä on käynyt.” Nyökkäsin ja samoin teki partion johtajana toimiva Jokimieli, jonka silmät kiiluivat kiinnostuneesti. Naaras tunnettiin ennen kaikkea itsekkäänä, joten en uskonut kiinnostuksen johtuvan huolesta vain aivan muusta.
Lähdimme rientämään leiriin ja aukiolle pölähdettyämme näimme hujan hajan olevia kissoja, muttemme maassa olevien verivärjäytymien lisäksi merkkiäkään onnettomuudesta. En vieläkään tiennyt kehen oli osunut ja mikä. Kissat leirissä olivat todistaneet tilanteen ja siksi heiltä olisi paras mennä kysymään.
Silmäilin aukiota, eikä kauaakaan tarvinnut katsella, kun huomasin minulle kaikkein mieluisimman vaihtoehdon. En puhuisi kenenkään kanssa yhtä mieluusti, kuin Sulkatassun. En haluaisi myöntää, että minulla olisi näin suuri heikkous kuin Sulkatassu, mutta niin vain oli. Hän oli minulle kaikki kaikessa. Sen lisäksi, että hän oli sisareni, hän oli paras ystäväni.
Tassutin pitkin askelin leiriaukion läpi harmaanruskeaturkkisen sisareni luokse ja jo kysyvä ilmeeni kertoi naaraalle, mitä minä mietin, mutta silti kysyin häneltä:
”Mitä on tapahtunut?” Sulkatassu käänsi katseensa minuun. Hänen ilmeensä näytti siltä, kuin hän olisi pian räjähtänyt kertomisen halusta, jos en olisi kysynyt.
Sulkatassu alkoi miltei sanatarkasti selittää tapahtumien kulkua ja sain melkein yhtä hyvän kuvan koko kohtauksesta, kuin olisin ollut itse henkilökohtaisesti paikalla. Naaras vielä lisäsi kertomuksensa loppuun, että tapahtumasta saaduista tiedoista voisi olla hyötyä suunnitelmassa.
Ilmeeni pysyi tyynenä koko tarinan ajan, vaikka ajatuksissani puinkin tapahtunutta kovalla tahdilla. Murhaaja oli käynyt Karhumyrskyn ja Hiutaleturkin kimppuun, mutta vain toinen oli selvinnyt. Minua vaivasi ajatus siitä, että Sulkatassu voisi joutua väärään paikkaan väärään aikaan ja se, jos jokin sai minuun hieman lisää halua laittaa suunnitelma etenemään. Pitäisin Sulkatassun erossa tuosta tappajasta hinnalla millä hyvänsä.
”Olet oikeassa. Tämä voi auttaa meitä jonkin verran”, vastasin viimein. Sulkatassu nyökytteli tyytyväisenä, että olin ottanut kopin hänen ajatuksestaan.
”Meidän täytyy olla varovaisia, kun puhumme suunnitelmastamme. Se ei saa kantautua missään nimessä itse murhaajan korviin tai muuten me olemme ne, jotka ovat seuraavaksi vuorossa”, sanoin ääntäni madaltaen. Sulkatassu nyökkäsi hätkähtämättä. Sitten jatkoimme keskusteluamme.
Seurasin Punatähden ilmoitusta tarkkaavaisena hieman reunemmalta, kuin muut kissat. Sulkatassu seisoi vierelläni valmiina pyrähtämään kohti uloskäynnille hiljalleen kokoontuvaa kissajoukkoa, kunhan vain kuulisi nimensä Punatähden lausumana.
”Sitten, mukaan lähtevät Varjokarva, Jyrkänneloikka ja Pimentovarjo oppilaineen”, päällikkö sanoi, jonka seurauksena sisareni katse kääntyi innostuneena minuun.
”Me pääsemme tapaamaan Eloklaanilaisia!” Sulkatassu hihkaisi ja hänen silmänsä täyttyivät sillä tutulla uusia kokemuksia janoavalla katseella. Hymyilin pienesti naaraalle ja tämän innostukselle.
”Eiköhän sitten mennä tuonnepäin”, tokaisin rauhallisella äänellä, eikä Sulkatassua tarvinnut kahdesti pyytää.
Punatähti vielä luetteli loput mukaan lähtijät ja sen jälkeen tassutti tyynesti kokoontumiseen lähtijöiden joukkoon ja sanoi:
”Eloklaanilaisten kanssa on luvallista puhua, mutta muistakaa, että ette saa ystävystyä. Kokoontumisessa myöskään kukaan ei mainitse sanaakaan reviirillä liikkuvasta murhaajasta.” Lähtijäjoukosta kuului myöntyväistä muminaa ja Punatähti katsoi kissoja tyytyväisenä, jonka jälkeen lähti johdattamaan joukkiota ulos leiristä.
Tassutin Jyrkänneloikan rinnalla Sulkatassun ja Varjokarvan perässä. Takanani kuulin Hehkuaskelen lämpimän äänen, kun hän yritti auttaa Tiputassua selviämään matkasta. Kuulosti kuitenkin siltä, että nuori kolli ei halunnut ottaa apua mestariltaan vastaan.
Tiesin kyllä, kuinka tulinen tapaus Tiputassu oli, vaikka olinkin tavannut hänet kunnolla vain muutaman kerran. Siitäkin oli jo aikaa, mutta ei hän ollut muuttunut tippaakaan. Ehkei hänen kova luonteensa halunnut apua, sillä hän ei halunnut muiden ajattelevan häntä muita huonommaksi vain puuttuvan näkökyvyn takia. Ja eihän se oikeastaan ollut tottakaan, että hän välttämättä olisi muita huonompi, sillä olin kuullut joskus Sumusilmän puhuvan pentutarhalla, kuinka hänen muut aistinsa olivat terävöityneet sokeutumisen seurauksena.
Saavuimme hieman ennen kuunhuippua itse kokoontumispaikalle, jona toimi reviirillämme oleva kivikukkula. Se oli aivan hehkulammen lähettyvillä. Olin aina pitänyt hehkulammesta, sillä se oli niin kaunis. Oli vähän typerää myöntää, että kiinnitin sellaisiin asioihin huomiota. En voinut olla ainoa.
Olin odottanut näkeväni Eloklaanilaisia paikalla, mutta ilmeisesti olimme saapuneet ensin.
Punatähti sanoi, että voisimme mennä vapaasti alueelle odottelemaan. Otimme Sulkatassun kanssa paikan kukkulanrinteeltä, johon kuun kelmeä valo ei juuri osunut. Sisareni tähyili hieman Eloklaanin reviirin suuntaan.
Kun saapumisestamme oli jo vierähtänyt hetki, kuulin Henkäysvarjon tokaisevan jotain närkästyneenä Eloklaanin myöhästymisestä. Minäkin kyllä arvostin aikataulujen noudattamista ja pyrinkin siihen aina, mutta en silti ruvennut valittamaan myöhästymisestä. Paikalla oli muutenkin jo hieman närkästynyt tunnelma.
Vihdoin alkoi kuulua kissajoukosta viestivää puheensorinaa naapuriklaanimme reviirin suunnalta. Omakin kiinnostukseni heräsi ja käänsin pääni saapuvien kissojen suuntaan. Heidän johdossaan oli valkoinen Mesitähti ja hieman tämän kannoilla varapäällikkö – ja entinen Kuolonklaanilainen- Minttuliekki ja klaanin parantaja Liljatuuli. Punatähti nousi ylös ja valmistautui tervehtimään toista päällikköä.
Päälliköt vaihtoivat muutaman sanan ja nyökkäsivät toisilleen, jonka jälkeen Mesitähti antoi klaanitovereilleen luvan etsiä itselleen paikan kokousta varten. Eloklaanilaiset alkoivat valua Kuolonklaanilaisten joukkoon -osa rohkeammin ja toiset taas hieman varovaisemmin. Kuitenkin pian kaksi joukkoa oli muodostanut yhden, vaikka ilmassa leijuikin vielä hieman tilanteen vieraus. Kuolonklaanin suunnalta oli keksimääräistä enemmän mulkoilua Eloklaanin suuntaan, kuin toisin päin, mutta se oli aivan oletettavaa.
Sulkatassun pää kääntyili ja kääntyili, kun hän yritti nähdä jokaisen kissan. Hänen silmissään oli keskittynyt ilme, kun hän yritti painaa erilaisia tuntomerkkejä kissoista muistiin.
Ennen kuin ehdin sanoa tälle mitään, huomioni kiinnittyi kukkulan keskellä olevan kiven päälle kipuaviin päälliköihin.
Katsellessani Mesitähteä, minusta tuntui kuin hänessä olisi ollut jotain oudon tuttua. En vain osannut sanoa mitä se oli. Jätin asian kuitenkin taka-alalle, kun kolli avasi kokouksen: ”Ennen kuin aloitamme varsinaiset kuulumisten vaihdot, tahdon kiittää Punatähteä ja koko Kuolonklaania siitä, että suostuitte tulemaan kokoontumiseen. Tämä on koko Eloklaanille suuri kunnia, ja toivon, että tästä voisi tulla tapa.”
Tämän jälkeen päällikkö alkoi kertomaan hieman enemmän klaaninsa hyvästä voinnista ja nimitetyistä oppilaista ja sotureista. Silmäilin hieman kissoja kollin puhuessa ja yritin saada kuvaa ketkä voisivat olla kyseiset kissat.
Mesitähti kaiken sanottuaan otti muutaman askeleen taakse ja teki tilaa Punatähdelle, joka seuraavaksi kertoisi klaanimme voinnista. Tiesin jo valmiiksi, ettei hän kertoisi meitä piinaavasta murhaajasta, mutta ei Eloklaanin siitä tarvinnutkaan tietää. Osaisimme hoitaa asian aivan itse.
”Hyvä kuulla, että Eloklaanilla menee hyvin. Viherlehti on ollut suotuisa myös Kuolonklaanissa. Riistaa riittää kaikille ja klaanilla menee muutenkin hyvin”, sanoi Punatähti samalla, kun katseli paikalle kerääntyneitä kissoja, ”Myös minä Kuolonklaanin päällikkönä olen sitä mieltä, että kokoontumisia on hyvä järjestää joka täysikuun aikaan.”
Mesitähden puhe, joka oli osoitettu Punatähdelle, oli minusta hieman liikaa. Tai siis, tarkoitan, että kollin kaunopuheet olivat hieman liiallisia. Mesitähti oikein painotti, kuinka Eloklaanille oli suuri kunnia olla mukana, siis olihan se tietenkin hienoa osoittaa kiitollisuutensa ja niin edelleen, mutta minusta tämä kuulosti enemmän vain toisen osapuolen miellyttämisyritykseltä. Se oli sinänsä ymmärrettävää, sen kannalta, että klaanit pysyisivät sovussa, mutta vertasin vain asioita siihen, miten minä toimisin jos päällikön paikalle koskaan astuisin. Mielestäni sanoilla ei ollut mitään merkitystä ennen, kuin ne todistettaisiin tosiksi teoilla.
En tietenkään tiennyt Mesitähden ajatusta sanojensa taustalla ja voisi olla todellakin mahdollista, että hän vain puhtaasti oli tätä mieltä, eikä sanoillansa yrittänyt millään tavalla vaikuttaa. Ja se oli todennäköisempääkin, sillä se mitä kuolonklaanilaisena tiesin Eloklaanilaisista puhuisi sen puolesta.
Ehkä tämä vain kuului kokoontumisiin. Ei kukaan oikein tiennyt miten toimia, sillä olihan tämä kaikkien aikojen ensimmäinen kokoontuminen Eloklaanin ja Kuolonklaanin välillä.
Sitten päälliköt hiljenivät ja klaanilaiset jäivät odottamaan jonkinlaista merkkiä virallisen kokoontumisosuuden päättymisestä ja naapuriklaanin jäsenten tutustumiseen siirtymisestä. Itse en ajatellut oitis ryntääväni jonkun eloklaanilaisen luokse, sillä en perustanut turhasta höpöttämisestä. Käyttäytyisin kyllä silti hyvin, jos joku naapuriklaanin jäsenistä lähestyisi minua, vaikken sitä henkilökohtaisesti toivonutkaan.
Kuulin sivukorvalla, kuinka Mesitähti ilmoitti klaaneille, että nyt olisi vapaamman kuulumistenvaihdon vuoro. Ja sen seurauksena Sulkatassu nousi ylös.
”Mennään Sähkötassu!” tämä vaati. Nousin ylös sanomatta mitään ja lähdin Sulkatassun perään. Olin salaa hieman tyytyväinen siitä, että sisko oli pyytänyt minut mukaansa tapaamaan jotain uutta kissaa, sillä tiesin, että Sulkatassu osaisi hoitaa puhumisen ja minä saisin vain tarkkailla tilannetta. Kyllä minä jotain voisin sanoa, jos minulla oli jotain sanottavaa, mutta enemmän halusin pysyä taka-alalla.
Sulkatassu pujotteli ketterästi juttelevien kissojen keskellä ja minulla oli aavistuksen ongelmia pysyä perässä. En ollut kaikista nopein tapaus, mutta pysyin kyllä näköetäisyydellä. Sitten Sulkatassu pysähtyi ja sain tämän kiinni. Huomasin, että hän oli katseellaan löytänyt vielä ilman seuraa olevan kissan. Eloklaanilainen oli tummanruskea tabbykuvioinen kolli ja hänen jäänsiniset silmänsä olivat viiruina, mutta hänen katseensa ei ollut kuitenkaan luonut kissasta vaikeasti lähestyttävää kuvaa.
Lähdimme Sulkatassun kanssa rinnakkain kollia kohti. Tämän katse nousi, kun hän huomasi meidän saapuvan. Nyökkäsin tälle tervehdyksen ja jäin odottamaan jommankumman toisen osallisen reagoimista tilanteeseen.
//Sulka? Hiili?
Toivottavasti en hitannu Sulkaa liikaa/väärällä tavalla 😀 Ja sori, tää on vähä mitä on, jotenki en päässy ihan Sähkön pään sisään xd
1552 sanaa
