Sähkötuho
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Katselin parantajakollia sivusilmällä ja arvioin hetken tämän kysymystä. Olin oikeastaan aika tyytyväinen siihen, että hän päätti esittää ihan oikean kysymyksen jonkun pinnallisen rupattelun sijaan.
“Olen aina ajatellut, että soturius on paras tapa minulle palvella klaania. Soturina voin käyttää vahvuuksiani yhteisömme hyväksi”, selitin tyynesti.
En oikeastaan ikinä ollut edes harkinnut muita polkuja vaan se oli aina ollut minulle itsestäänselvyys ruveta soturiksi. En nähnyt itseäni parantajan pesän varjoissa lajittelemassa yrttejä.
Tahdittomampi kissa olisi varmaan esittänyt saman kysymyksen Tiputassulle hänen polkuvalinnastaan, mutta tiesin, että kollilla ei ollut ollut juuri vaihtoehtoja. Se ei kuitenkaan tarkoittanut etteikö hän voisi pitää asemastaan.
“Pidätkö sinä parantajaoppilaana olosta?” esitin ja vilkaisin Tiputassun arpisia silmiä ikään kuin hän voisi huomata katseeni, vaikkei voinutkaan. Kirjava kolli vaikutti siltä ettei hänen tarvinnut juuri miettiä vastaustaan.
“Kyllä. Kyllä minä pidän.”
Tuntui helpottavalta päästä kävelemään metsässä ja venyttelemään jäseniään jossain muualla kuin leirissä. Ja olin todella kaivannut metsän hiljaisuutta.
Viherlehti oli jo lopuillaan ja jotkut kasvit alkoivat näyttää lakastumisen merkkejä. En oikeastaan tiennyt minkälaisia kasveja Tiputassu etsi varastoonsa, joten annoin vain kollin johdattaa minua. Uskoin, että parantajilla oli tiedossa paikat, josta mitäkin yrttiä löytyisi.
Huomasin Tiputassun pysähtyvän ja pysähdyin itsekin. Hän alkoi nuuhkia polun varren kasvustoa.
“Otamme tätä”, parantajaoppilas sanoi rauhallisesti, vaikkakin hänen äänensävynsä oli yhtä piikikkään oloinen kuin aina.
Tiputassu katkoi vihreälehtisten kasvien varret siististi, jonka jälkeen otti suun täyteen näitä minulle tuntemattomia kasveja. Nappasin oman osuuteni hampaisiini ja yritin kantaa niitä hellästi, etten pilaisi niitä. Lehtien voimakas ja kitkerä tuoksu peitti alleen kaiken muun, enkä kyennyt haistamaan mitään sen lävitse.
Lähdimme tassuttamaan takaisin päin kantolastimme aiheuttaman hiljaisuuden vallitessa, mutta toisaalta ei meillä välttämättä olisi ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme.
Olin miltei törmätä edellä kävelevään pieneen kolliin, kun hän teki äkkipysähdyksen ja laski yrtit suustaan polulle.
Hän mutisi jotain itsekseen ja kumartui tutkimaan jotain pitkän ja kostean ruohon seasta.
“Varoita ensikerralla ennen kuin pysähdyt”, sanoin aavistuksen tylysti.
“Kuono kiinni senkin taliaivo”, Tiputassu ärähti ja jatkoi touhuaan. Tarkkailin parantajaoppilasta miettien yhä, mitä kiinnostuksen herättävää hän oli löytänyt. Sitten hän nosti muutaman varren röpelöreunaiset lehdet ja jo kuihtuneen näköiset sinertävät kukat omaavaa kasvia.
“Kissanminttua”, Tiputassu mutisi kuin itsestäänselvänä syynä pysähdykselleen, “Sitä on vaikea löytää muualta kuin kaksijalkalasta ja varsinkin sitten kun kelit kylmenevät.”
Kaikki tiesivät – vaikka tietäisivät kuinka vähän yrteistä – , että miten arvokas kasvi kissanminttu oli ja myös sen, että sitä saattoi kulua paljon, kun kylmän saapuessa viheryskä alkaisi vaivata klaania.
Sitten nappasimme taas yrttipinomme ja jatkoimme matkaamme.
Aamu oli hieman kolea ja auringon säteet eivät olleet enää kovin lämpimiä. Sen suomaa lämpömäärää verotti myös taivaalla parveilivat synkät sadepilvet, jotka olivat pudotelleet vettä niskaamme koko yön. Onneksemme Kuolonklaanin pesät olivat vankkaa tekoa, eikä pisarat valuneet meidän päällemme.
Istuskelin aukiolla muutaman muun kissan kanssa ja odotin partion viimeistä jäsentä saapuvaksi.
Eilen illalla Hehkuaskel oli todennut haavani parantuneen tarpeeksi hyvin, jotta saatoin siirtyä hoitamaan soturintehtäviä. Tämä oli ensimmäinen partioni soturina ja minua vähän harmitti, että parantajanpesällä oleskelu oli saanut minut jälkeen muista. Nyt vointini oli kuitenkin jo parempi kuin hyvä ja saatoin keskittyä tehtäviini kokonaisvaltaisesti.
Jääviillon punaruskea hahmo saapui viimein luoksemme kasvoillaan tavanomainen ylimielinen ilme. Silti partiomme lähtö viivästyi entisestään, sillä kuulin leirissä kaikuvan päällikön kutsun klaaninkokoukseen.
Keskitin huomioni leirin keskustaan asettuneeseen punaruskeaan kolliin ja odotin kissojen kampeavan itsensä pesistään aukiolle kuuntelemaan päällikön ilmoitusta. Kun kissat alkoivat viimein olla kokonaisuudessaan kuulolla, Punatähti kutsui luokseen Tuimatassun tummanharmaan hahmon. Ei ollut vaikeaa arvata, mitä päällikön kutsu eteen tarkoitti.
“..tunnetaan tästä lähtien Tuimakatseena”, kolli viimein julisti. Tuimakatse oli saanut osuvan nimen, sillä hänen keltainen katseensa tosiaan oli huomattavan tuima. Emme olleet viettäneet sen erityisemmin aikaa sitten suunnitelmamme murhaajan kiinniottamiseksi, mutta silti tassuni kuljettivat minut hänen luokseen.
“Onnittelut”, sanoin tyynesti ja katsoin tuoretta soturia silmiin. Saatoin jopa väläyttää pienen sekä erittäin vaikeasti huomattavan hymyn. Tuimakatse nyökkäsi kiitoksensa ja sen jälkeen polkumme taas erkanivat.
Liityin takaisin partion seuraan ja aloimme valmistella lähtöä.
Partio alkoi olemaan loppusuoralla, kun taivas puhkesi sateeseen. Se laittoi tassuihimme vauhtia ja aloimme nelistämään eteenpäin päästäksemme niin pian sateen suojaan kuin vain kykenimme. Pidin partion perää edessäni Jääviilto, joka oli marmattanut koko alkupartion siitä, kuinka hänen olisi kuulunut johtaa partiota veljensä Kylmäliekin sijaan. Kolli oli jopa melkein alentunut Jääviillon tahtoon, mutta partiomme neljäs jäsen Kuuraturkki oli pisteliäästi muistuttanut varapäällikön valinneen partion johtajan ja siitä, että varapäällikön mielipidettä tuli noudattaa.
Nelistäessäni eteenpäin huomasin jotain, mikä sai minut pysähtymään siihen paikkaan. Mieleeni muistuivat Tiputassun sanat katsoessani kannon vierellä kohoavia kissanmintun varsia. Mieleeni olivat porautuneet niiden siniset kukat ja terävät lehdet, joka sai minut melko varmaksi siitä, että ne olivat oikeita kasveja. Niitä oli vain muutama, mutta Tiputassu oli painottanut niiden harvinaisuutta tulevana vuodenaikana.
Sen enempää miettimättä upotin hampaani kasveihin ja yritin matkia Tiputassun siistiä katkaisutyyliä. Ne katkesivat rumasti, mutta uskoin niiden silti kelpaavan. Parantajat saisivat ottaa tämän vähän kuin maksuna saamastani hoidosta. Tämän jälkeen olisimme tasoissa.
Otin ne määrätietoisesti suuhuni ja lähdin ottamaan kiinni partioita, joka ei vielä ollut ehtinyt liian kauas. Kun viimein saavutin heidät, sain osakseni Jääviillon ivallisen naurahduksen.
“Päätitkö sittenkin vaihtaa alaa mitättömäksi parantajakissaksi.”
En jaksanut nyt Jäävillon epäkypsää persoonaa, joten jätin kollin vain huomiotta. Minun arvoni soturina ei laskisi tippaakaan, vaikka veisin muutaman kasvin parantajille.
Viimein saapuessamme leiriin, turkkimme olivat jo litimärät. Minun pitäisi päästä kuivattelemaan pikimmiten. Kuitenkin ennen, kuin suuntasin mihinkään muualle, otin muutaman harppovan askeleen parantajanpesälle ja astuin sisään vettä valuen.
“Satuin näkemään nämä”, sanoin ilmeettömästi sen jälkeen, kun olin laskenut kärsineen kissanmintun pesän hieman hiekkaiselle lattialle, “toivottavasti niistä on jotain hyötyä tuollaisinakin.”
Sen jälkeen lähdin sanaakaan sanomatta kohti soturienpesää.
//Tipu halutessaan tai sit kuka vaan 😀
885 sanaa
