Sähkötuho
Kirjoittaja: Lonkero
//TAISTELUTARINA (810 sanaa)
“Epäilen kyllä väitettäsi. Hän on melkoinen raukka”, Lehtituuli sanoi.
“Minä en väittäisi niin jos en olisi asiasta aivan varma.”
“No”, silmien pyöräytys, “toisaalta kyllähän nyt kunnon soturin pitää vavista omille klaanitovereille jutellessaan.”
“Jos olen käsittänyt oikein ei sinunkaan oppilaasi mikään seurapiiri kuningatar ole”, asiaa ei esitetty niinkään loukkauksena nuorta kissaa kohtaan, joka tunsi jonkinlaista arkuutta ketä tahansa kissaa kohtaan vaan objektiivisena faktana, joka puhui Sähkötuhon väitteen puolesta, “enkä minä muutenkaan usko, että hiljaisuus on esteenä hyvälle soturin uralle. Ei Taivastassusta mitään uutta legendaa tule, mutta hän vaikuttaa ihan kelpo taistelijalta ja hyvältä saalistajalta. Uskon, että hänestä tulee hyödyllinen klaanille jos hänet saa vain rohkaistumaan.”
Naaras oli vastaamassa – todennäköisesti pisteliääseen tapaansa – kun hän yhtäkkiä hiljeni, hänen katseensa sai tarkkaavaisen sävyn ja korvat kääntyivät valppaina eteenpäin. Kissojen ei tarvinnut vaihtaa sanoja keskenään, sillä heidän välillään oli syvä yhteisymmärrys useimmissa asioissa ja vain pieni merkitsevä liikahdus jo kertoi toiselle tarpeeksi seuraavista liikkeistä. Lehtituuli lähti kulkemaan matelijamaisesti eteenpäin ja Sähkötuho pysyi vähän matkan päässä hänen perässään varoen aiheuttamasta saalistussuoritusta häiritseviä tekijöitä. Joskus Sähkötuho tunsi, että hänen mukanaolonsa saalistustilanteessa oli usein melkoinen epäonni, sillä kolli ei mahtanut mitään kömpelyydelleen.
Hetken kuluttua Lehtituuli singahti saaliin kimppuun niin että märän lumen kosteat pisarat ripsottelivat ympäri Sähkötuhon turkkia. Sähkötuho oli joka kerta hyvin vaikuttunut Lehtituulen saalistaidoista ja sulavista, mutta voimakkaista liikkeistä. Raidallinen kolli lähti jolkottelemaan Lehtituulen tassunjäljissä naaraan perään, joka oli kadonnut jonnekin harvenevien havupuiden lomaan. Eloklaanin raja tulisi pian vastaan ja metsän sen hetkisestä tilanteesta johtuen se tuntui jollain tapaa entistä loukkaavammalta lähestyä. Sähkötuho ei kuitenkaan osannut valita missä mielessä.
Raja aukeni pian hänen silmissään, eikä hän havainnut Lehtituulta missään. Tai oikeastaan lopulta kävi ilmi, että hän oli etsinyt naarasta väärästä suunnasta. Lehtituuli jolkotteli Eloklaanin puolella rajaa tuuheahäntäinen orava suussaan ja silloin Sähkötuhon sisäinen kello alkoi hälyttää hiljaa. Kolli lähti ripein askelin Lehtituulta vastaan, muttei ylittänyt rajaa. Jo yksi kissa rajan väärällä puolella aiheuttaisi ongelmia, mutta kaksi vaikuttaisi jo harkitulta loukkaukselta.
“Lehtituuli. Tuo ei ollut ollenkaan hyvä idea.”
“Tämä saalis kuului meille, se tuli meidän puoleltamme rajaa. Ja tuskin Eloklaanilla on varaa ottaa tästä nokkiinsa heidän tämän hetkisen tilanteensa huomioon ottaen”, Lehtituuli sanoi silmiään pyöräytellen. Lehtituuli ei kunnioittanut ketään muuta kuin itseään ja joskus se kävi Sähkötuhon hermoille. Miten Lehtituuli saattoi olla niin vastuuton?
Ennen kuin Sähkötuho ehti esittää vastaväitteensä, hän huomasi silmäkulmassaan liikehdintää ja näki kahden selkeästi Eloklaanilaisen kissan nelistävän kohti vähän matkan päässä. Toveriaan kiihkeämmin Sähkötuhoa ja Lehtituulta kohti kiitävä likaisenvalkoinen järkäle näytti suorastaan raivostuneelta ja oli varmaankin hyvin innokas laittamaan oman näkemyksensä oikeudesta tapahtumaan.
Sähkötuho huokaisi. Miten he olivatkaan päätyneet tällaiseen tilanteeseen? Hän ei olisi mielellään halunnut tahallaan provosoida eloklaanilaisia uusiin taisteluihin tai minkäänlaisiin kahakoihin, sillä näki sen melko käsittämättömänä ja sitäkin hyödyttömämpänä voimavarojen tuhlauksena. Vaikka toisaalta sodat voitettiin taistelu kerrallaan, ei Sähkötuho silti uskonut pienten kahakkahäviöiden kolauttavan Eloklaanin itsetuntoa niin kovasti että se olisi joko luovuttanut vapaaehtoisesti tai kärsinyt niin suuria kissatappioita ettei heillä olisi enää varaa taistella. Ja muutenkin Sähkötuho ei erityisesti halunnut piestä vastustajaklaanilaisiaan, hän teki sen, koska hänen kuului tehdä niin. Niin hänen haluttiin tekevän. Silti hänestä tuntui jollain tavalla siltä, ettei heidän naapuriklaaninsa ollut ansainnut tätä. Hän ei kuitenkaan antanut moisille ajatuksille aikaa, sillä hänen oli hoidettava niitä velvollisuuksia, mitä hänellä Kuolonklaanin soturina oli. Varsinkin, kun hänen oma isänsäkään ei ollut kokenut häntä tarpeeksi hyväksi nimittääkseen häntä varapäällikökseen. Siitä Sähkötuhon ego oli ottanut suuren kolauksen, jonka seurauksena hänen uskonsa itseensä oli horjunut. Hän tunsi itsensä aina välillä pettymykseksi, mutta se vain ruokki hänen tahdonvoimaansa tulla entistä paremmaksi. Siksi hän nyt kokosi itsensä, ryhtinsä ja valmistautui kohtaamaan kiukkuiset kissat. Kissat, joilla oli todellakin oikeus olla kiukkuisia.
“Senkin syöpäläiset, näinkö oikein, että teidän kapiset tassunne kävivät tällä puolella rajaa? Teille ei riitä se mitä nyt jo riistitte meiltä vaan te haluatte riistää kaiken”, suuri kolli puhisi karvat pörheinä teräväkyntisillä tassuillaan lumista maata puristaen. Kissan vierelle asteli kiireesti toinen paljon valkoisempi kolli, jonka Sähkötuho tunnisti Pohjaharhaksi. Pohjaharhan katseen outo tyhjyys ja eleettömyys pysyivät aivan yhtä tasaisina kuin aina huolimatta tämän hetkisen tilanteen sähköisyydestä ja se sai Sähkötuhon tuntemaan olonsa hieman epämukavaksi eloklaanilaiskollin seurassa. Sähkötuho ei ollut koskaan nähnyt ketään niin elottoman oloista, joka kuitenkin oli elossa.
“Rauhoitu Pöllöviilto”, Pohjaharha sanoi tasaisesti, jonka jälkeen jatkoi kohdistaen sanansa kohteliaasti kuolonklaanilaisiin, “haluaisin kysyä, mitä asiaa teillä on meidän puolellemme?”
Sähkötuho katsoi hetken kumpaakin eloklaanilaista silmiin, jonka jälkeen puhui tyynesti:
“Otimme meille kuuluvan saaliin kiinni ja saattaa olla, että epähuomiossa sattui rajanylitys. Saalis tuli kuitenkin meidän puoleltamme, joten mielestäni asiassa ei ole enempää käsiteltävää.”
Lehtituuli oli tällä välin laskenut oravan jalkojensa juureen ja silmäili Pöllöviiltoa alentavasti.
“Ai ei mitään käsiteltävää? Minä näytän sinulle käsittelyn senkin ketunaivo. Sinä, et halua nähdä vihaani. Ja nyt minä alan olemaan hyvin vihainen”, Pöllöviillon silmissä oli jotain niin kiihkeää, että Sähkötuho oli melkein varma, että kolli tekisi mitä vain päästäkseen raastamaan joltakulta turkin päältä. Sähkötuho ei kuitenkaan antaisi sen tapahtua. Tähän oli oltava sanallinen ratkaisu.
Lehtituuli hymyili kuivasti: “Ihanko tosi? Minusta sinä kyllä näytät todella rauhalliselta”. Ja siinä oli mennyt sekin vaihtoehto. Pöllöviillossa oli kääntynyt uusi vaihde päälle ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, mustavalkoinen kolli oli jo syöksähtänyt Lehtituulen kimppuun hirmuisesti muristen ja niitannut hontelon naaraan vaivattomasti maahan. Lehtituulen hätähuuto sai Sähkötuhon diplomaattivaihteen napsahtamaan nopeasti pois ja kolli tarttui nopeasti suuren kissan lapoihin hampaillaan ja riuhtaisi tämän irti kilpikonnakuvioisesta naaraasta, joka ei mahtanut hyökkääjälleen mitään. Sähkötuhon sydän hakkasi nopeasti ja hän tunsi kiukun nousevan.
“Älä ole säälittävä ja taistele itsesi kokoisten kanssa”, Sähkötuho ärähti ja kohtasi katseellaan Pöllöviillon suuren hahmon. Sähkötuho kavahti mielessään kollin todellista kokoa. Sähkötuho itse oli käytännössä illuusio pöyhkeine karvoineen ja suurine luineen. Jos Pöllöviillon uhoaminen yhtään antoi viitteitä tämän oikeista taistelutaidoista, Sähkötuhon olisi laitettava parastaan. Ja niin hän aikoikin.
“Kutsuitko minua säälittäväksi?” Pöllöviillon ääni särisi. Ja silloin Sähkötuho tiesi valtavan hyvin, ettei tilanteesta olisi muuta keinoa kuin taistella ulos. Niinpä hän loikkasi suuren valkoisen kollin kimppuun kynnet paljastettuina ja korvat luimussa, valmistautuen kohtaamana vastaustajansa – joka oli valmistautunut iskuun ja puolustautui kuolonklaanilaisen hyökkäystä vastaan taitavasti. Taistelu veti heidät nopeasti maahan ja hetken kollit pyörivät ärisevänä harmaavalkoisena karvakeränä maassa. Sähkötuho tunsi taistelun lomassa myös toisen kissan tömähtävän hänen selkäänsä kivuliaasti hänen turkkiaan raastaen. Sähkötuho ei kuitenkaan voinut välittää selässään roikkuvasta kissasta, sillä sinä hetkenä kun hän kääntäisi selkänsä uhoavalle Pöllöviillolle, tämä nylkisi hänet. Hän yritti rimpuilla parhaansa mukaan häiriten Pohjaharhaa, jotta tämän ote löystyisi ja Sähkötuho saisi viskattua kollin kimpustaan.
Missä ihmeessä Lehtituuli oli? Sähkötuhon mielestä olisi ollut jo korkea aika tulla auttamaan. Ja samassa Pohjaharhan reaktiosta päätellen kilpikonnakuvioinen kissa oli tarttunut vaaleaan eloklaanilaissoturiin ja sai tämän otteen lipeämään.
“Minä pieksen teidät senkin idiootit”, Pöllöviillto julisti Sähkötuhon karvojen välistä ja alkoi potkia raidallista kollia voimakkailla jaloillaan. Sähkötuho tunsi kuinka ilma pakeni hetkeksi hänen keuhkoistaan, eikä hän voinut silloin keskittyä muuhun kuin hapen kakomiseen. Pöllöviilto käytti tilaisuuden hyväkseen ja paiskasi Sähkötuhon kokonaan maahan, mutta kuolonklaanilainen reagoi nopeasti heikosta hapestaan huolimatta ja heitti kissan päältään. Hetkeksi kaksi kissaa olivat erkaantuneet toisistaan ja molemmat puhisivat hengästyneinä toisiaan kyräillen. Lehtituuli ja Pohjaharha kierivät raivokkaasti muutaman ketunmitan päässä heistä ja näytti epäilyttävästi siltä, että Lehtituuli oli avun tarpeessa. Sähkötuho ei kuitenkaan ehtinyt tehdä asialle mitään, kun Pöllöviilto lähti jo uudelleen syöksymään hänen kimppunsa. Sähkötuho osasi arvata, että tästä tulisi pitkä ja väsyttävä taistelu, jossa Pöllöviilto ei ainakaan tulisi luovuttamaan.
//Pohja?
