Sähkötuho
Kirjoittaja: Lonkero
//TAISTELUTARINA (8TaP+ Pöllöviillon kuolemasta 10TaP)
Pöllöviilto raastoi Sähkötuhon kylkeä kaikilla niillä voimilla, mitä taistelusta tihkuvasta verestä punertuneet tassunsa yksinkertaisesti kykenivät. Sähkötuho tunsi kuinka tummat verinorot alkoivat virtaamaan lämpimästi alas hänen kehoaan ja heittäytyi Pöllöviillon päälle horjuttaakseen tämän ottamaa tukevaa asentoa. Pöllöviilto horjahti ja Sähkötuho syöksähti hieman liian hitaasti kollin takapuolelle ja nappasi tätä hännästä kiskaistakseen vastustajansa maahan, mutta tämä ehti tajuta Sähkötuhon suunnitelman aivan liian aikaisin ja hyödynsi suurta massaansa pysyäkseen pystyssä. Sitten eloklaanilaiskolli kävi uuteen hyökkäykseen ja tarpeeksi niitä nähtyään Sähkötuho oli ymmärtänyt Pöllöviillon taistelutaitojen salaisuuden olevan tämän suuri koko. Tämän hyökkäykset olivat joskus kuitenkin teorian tasolla melko outoja ja kokemattomia, mutta turha niitä oli arvostella kerran ne menivät lähes aina perille asti ja aiheuttivat haluamaansa vahinkoa. Sähkötuholle se kuitenkin tiesi saumaa voittaa vastustajansa.
Pöllöviilto tömähti Sähkötuhon päälle koko voimallaan ja sai tämän yksinkertaisesti menettämään tassut altaan. Alakynsi ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Sähkötuho potkaisi eloklaanilaisen päältään vähän matkan päähän.
Kaksikko seisoi hetken vähän matkan päässä toisistaan, turkit pörhistettyinä ja hampaat irvessä. He katselivat toisiaan ja odottivat, että toinen teki aloitteen käydä uudestaan taisteluun. Pöllöviillon ei kuitenkaan saisi antaa levätä liikaa, Sähkötuho ajatteli. Tästä ei tarvinnut kauaa huolehtia, sillä Pöllöviilto lähti pian vihaiseen hyökkäykseen, joka vihaisuudessaan oli myös holtiton ja kävisi suuren kissan kohtaloksi. Sähkötuho puolustautui ja upotti kyntensä syvälle Pöllöviillon turkkiin ja käytti omaa painoaan hyväkseen heittääkseen kollin selälleen. Tällä kertaa Pöllöviilto rojahti maahan kokonaisuudessaan pystymättä ottamaan hyökkäystä ollenkaan vastaan. Sähkötuho painoi tassunsa eloklaanilaisen rinnan päälle ja nojautui eteenpäin, jotta pyristelemään alkanut kissa ei pääsisi pakoon.
“Päättäisimmekö taistelun tähän?” Sähkötuho kysyi rauhallisesti hengästyneisyytensä lomasta ja sai osakseen pelkkää kovaäänistä sähinää.
“Minä en päätä tätä taistelua mihinkään ennen kuin sinä makaat kuolleena maassa sekin kala-aivo! Itsehän lähdit uhmaamaan minua saasta.” Pöllöviilto alkoi riuhtoa itseään irti ja lätkiä Sähkötuhoa sokeasti vapailla käpälillään. Kynnet alkoivat repiä Sähkötuhon turkkia joka puolelta ja hänen otteensa alkoi horjua voimakkaiden liikkeiden huojuttamana. Pöllöviilto oli hyvin intohimoinen taistelun voittamisesta ja Sähkötuho alkoi epäillä, ettei taistelu päättyisi koskaan jos se Pöllöviillosta oli kiinni. Hänen olisi tehtävä Kuolonklaanin soturin velvollisuutensa. Siispä hän nosti tassunsa Pöllöviillon kaulalle, vetäisi henkeä ja viilsi kollin kurkun auki.
Aluksi Pöllöviilto ei ymmärtänyt tilannettaan. Vähitellen kollin silmiin syttyi kuitenkin hätäännys ja hän irtautui äkkiä Sähkötuhon löystyneestä otteesta ja horjui kauemmaksi. Eloklaanilaiskolli yritti nuolla huolimattomasti punaiseksi värjäytyvää rintaturkkiaan puhtaaksi, mutta veri jatkoi pulppuamistaan aivan yhtä kiihkeästi ellei jopa vielä kiihkeämmin. Pöllöviilto alkoi huohottaa ja vajosi hyvin pieneksi ja pelokkaaksi mytyksi maahan – häntä ei välttämättä olisi tunnistanut edes itsekseen.
“En minä halua kuolla. Ei. Auttakaa joku minua. Pyydän!” Pöllöviilto valitti kauhuissaan ja aneli katseellaan apua keneltä tahansa, jopa Sähkötuholta. Sähkötuho oli kuitenkin kangistunut paikoilleen ja katsoi kuolevaa kollia silmät pyöreinä. Hänestä tuntui kuin virtaava veri olisi ahdistanut hänen keuhkojaan Pöllöviillon sijasta, sentti sentiltä täyttänyt ne paksulla kirkkaanpunaisella nesteellä ja estänyt ilmaa kulkemasta ensin normaalisti ja lopulta ollenkaan. Pöllöviilto oli aiheuttanut oman kuolemansa itse, omalla uhollaan, mutta hetken aikaa Sähkötuho näki eloklaanilaisen kasvojen tilalla mustavalkoisen erakon kasvot, jonka hän oli niin julmasti murhannut isänsä suunnitelmien varjolla. Sähkötuho olisi halunnut oksentaa. Hänen oli hyvin vaikea erottaa tämän hetkistä tilannetta muistoistaan hetken ajan. Kaikki vanhat muistot, ne jotka piinasivat häntä öisin ja estivät häntä nukkumasta, tuntuivat virtaavan tuhatkertaisina takaisin.
Sähkötuho ei kyennyt sulkemaan korviaan Pöllöviillon epätoivoiselta kuoleman korinalta ja se tuntui voimistuvan kaikuessaan hänen päässään, täyttäen kaikki aistit.
Lehtituuli ja Pohjaharhakin olivat lopettaneet taistelun. Ja kun Pöllöviillon viimeiset elonmerkit olivat jääneet taakse, jäljellä olivat vain kolme kissaa, ruumis ja syvä hiljaisuus. Sähkötuho nielaisi tyhjää ja yritti palauttaa kadotetun tyyneyden ja hallitun kokonaisuuden.
“Pyytäisin, että lopettaisimme taistelun tähän”, Pohjaharha sanoi rauhallisesti näyttämättä vieläkään tunteen tunnetta, vaikka hänen klaanitoverinsa makasi maassa omaan verilammikkoonsa kouristuneena. “Olen sitä mieltä, ettei sen olisi pitänyt edes koskaan alkaakaan.”
Sähkötuho karaisi kurkkuaan ja puhui vakaalla äänellä, vaikka oikeasti häntä heikotti, johtui se sitten hukkaan valuneesta verestä tai hetki sitten tapahtuneiden tekojen peruuttamattomasta luonteesta ja niiden aiheuttamasta tunteiden vyörystä: “Lopetetaan tähän. Tämä oltaisiin voitu käsitellä puhumallakin.” Sähkötuhoa inhotti sen hetkisen olotilansa säälittävyys, joten hän lisäsi vielä loppuun omaa typeryyttään ja säröä hänen kuolonklaanilaisen identiteetissään uholla korjatakseen lauseen, jota hän oitis katui.
“Kuolonklaanilaisille ei kuitenkaan pidä ryppyillä.” Mikä idiootti hänestä oli tullut? Hänhän suorastaan kaivoi verta kuonostaan. Sähkötuho ei kuitenkaan voinut ajatella järkevästi, hän oli liian ahdistunut tapahtumien ottamasta kulusta. Hänen onnekseen kissa joka vastaanotti tuon typerän lauseen, oli Pohjaharha, joka ei tuntunut provosoituvan mistään.
“Vaikka Pöllöviilto kuolikin oman murhanhimoisuutensa tähden, en hyväksy tätä, enkä myöskään hänen”, tässä kohtaa Pohjaharha nyökkäsi kohti Lehtituulta, “käytöstään ja ilmoitan asiasta Mesitähdelle ja Kuolonklaani voi odottaa mahdollisia seuraamuksia.”
Sähkötuho nyökkäsi – sillä mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä – ja katsoi Lehtituulta, joka tällä kertaa onneksi tilannetajuisena kissana jätti laukomasta herjojaan. Pohjaharha asteli menehtyneen klaanitoverinsa rinnalla ja pohti jotain äänettömästi. Kuolleen kollin sammuneet silmät tuijottivat tyhjästi ylöspäin, niiden valoton valo oli kelmeää ja kuoleman saastuttamaa. Olikohan Pöllöviillon vihainen sielu saanut rauhaa ollenkaan?
Jokin Sähkötuhon sisällä olisi halunnut pyytää anteeksi, mutta hän ei tehnyt niin. Hän kääntyi ympäri ja odotti Lehtituulen tekevän samoin, ennen kuin lähti poistumaan paikalta. Sähkötuhon olisi päästävä puhumaan Sulkavirralle.
