Sähkötuho
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Istuin vartiopaikallani tuijotellen yön samettiseen pimeyteen, joka yö toisensa jälkeen muuttui synkemmäksi saapuvan lehtisateen seurauksena. Maa oli painunut tiiviiksi etutassujeni alla ja kastepisarat roikkuivat turkillani herkkinä helminä.
Sulkavirrasta ja Aaltopennusta ei ollut vielä kuulunut mitään. Vielä ei ollut kiire. En uskonut sisareni palaavan yhtään ennempää kuin olisi pakko.
Lentoon lehahtaneen linnun siipien kahahdus leikkasi hiljaisuutta, jonka jälkeen ympärilleni laskeutui taas niin syvä hiljaisuus, että tunsin menettäneeni kuuloaistini.
Vähän ajan päästä sivusilmäni havaitsi liikettä ja katseeni ampaisi leirin aukiolle. Havaitsin kuitenkin vain yöhön sulautuvan Kuuraturkin hahmon, joka pysähtyi kesken laiskanpuoleisten askeltensa venyttelemään pikaisesti vain jatkaakseen pian taas vaellustaan hieman vetreämmin.
En arvostanut Kuuraturkin työmoraalia ja juuri hänen laiska olemuksensa teki hänestä epämiellyttävän. Kolli kulki aina siitä mistä este oli matalin tai huonoimmassa tapauksessa jätti koko esteen ylittämättä. Sellaisiin tyhjäntoimittajiin ei koskaan kannattanut tukeutua.
Käänsin katseeni taivaalle arvioidakseni ajankulua. Aika alkaisi olla pian kypsä ja ellei Sulkavirta palaisi, minun täytyisi ryhtyä jonkinlaisiin toimiin. Uskoin kuitenkin hänen ymmärtäneen vaatimukseni ajan suhteen melko kirkkaasti, enkä arvellut hänen myöhästyvän.
Erikoisen myöhään liikkuva kärpänen päätti alkaa pyörimään ympärilläni kovaäänisesti suristen, kuin jotain upeampaakin saalista tarkkaillen ja jouduin heilauttamaan häntääni muutaman kerran hätistääkseni sen pois. Se kuitenkin heitti ajatukseni Sinilinnun suunnalle. Pian olisi liian kylmä tarkkailla ötököiden möngerystä tai naaraan suosikkilintujen lentoa. Minua vähän säälitti se surumielisyys, joka tämän toimesta valtaisi sisareni. Hän oli jo kauan puhunut, kuinka monet linnut pian lentäisivät pois, ötökät vaipuisivat maan alle ja kasvit kuolisivat julman pakkasen kynsiin, eikä mikään niistä palaisi ennen kuin olisimme kahlanneet lehtikadon läpi. Myönnettäköön, Sinilintu oli hieman outo kissaksi, mutta harmittomalla tavalla. Ja pidin siitä ilosta, joka hänen kasvoillaan loisti hänen kertoillessaan kaikista löydöistään. Siinä mielessä he olivat Sulkavirran kanssa samankaltaisia. Molemmat heistä tuntuivat intohimoisella tavalla rakastavan tutkimista; Sulkavirta uusien paikkojen, Sinilintu luonnon antimien.
Hiljainen huoli alkoi kalvaa sisälmyksiäni, kun kaksikon palaamisaika valui ohitse. Jokainen minuutti joka kului ilman heidän askeltensa lähestymistä aluskasvillisuuden seasta, sai mieleni vielä enemmän hälyttämään.
*Ehkä he vain kävelevät hitaasti ja Sulkavirta arvioi matkan keston väärin.*
Aika kului tappavan hitaasti, enkä enää jossain kohtaa ollut varma oliko kulunut minuutti vaiko kymmenen. Odotus sai ajantajuni sekaisin.
Lopulta aikaa oli kulunut tarpeeksi. Nousin ylös tassuilleni ja lähdin kävelemään kireästi kohti soturienpesää. En voisi itse jättää vartiopaikkaani tai leiri olisi alttiina vaaroille. Pysähdyin pesän suulle ja kuuntelin hetken ennen kuin astuin suuaukosta sisälle.
Katseeni kulki terävästi läpi moniväristen turkkien peittämän lattian ja lopulta porautua suureen tummanharmaaseen kerään, jonka peti oli aivan pesän laidalla – joko omasta tahdosta tai asemasta tuoreimpana soturina johtuen.
“Tuimakatse.” Ääneni oli terävä ilmaa halkova kuiskaus.
Kun kolli ei reagoinut, toistin hänen nimensä uudestaan. Se sai hänet nostamaan raskasta päätään ja avaamaan silmänsä hitaasti. Niiden katse oli tuima, unisuudesta johtuvasta sumeudesta huolimatta.
Hänen kasvonsa olivat kuin elävä kysymysmerkki, kun tapahtuma-aika ja epätavallinen tarpeeni herättää hänet iskeytyivät kollin tajuntaan.
“Minulla on sinulle asiaa. Tulisitko pesän ulkopuolelle”, sanoin ja kun näin Tuimakatseen nyökkäävän, työnnyin ulos.
Kolli oli ollut ensimmäinen valintani tähän tehtävään muutamasta eri syystä. Meillä oli yhteistä historiaa ja joku löysällä tassulla muita pareiksi määrittelevä saattaisi kutsua meitä kavereiksi. Toiseksi hän oli soturi ja hänellä oli lupa liikkua yksin leirin ulkopuolella mihin kellonaikaan tahansa ilman muiden hyväksyntää. Ja lopulta, koin hänet kissaksi, joka saattaisi olla luottamuksen arvoinen. Sellainen, joka ei puhuisi tästä eteenpäin jos pyytäisin.
Kun Tuimkatse asteli ulos pesästä paksua turkkiaan ravistellen, menin aikaa tuhlaamatta asiaan:
“Tarvitsen sinulta palvelusta.”
Tuimakatse kohotti kulmiaan.
“Aaltopentu on karannut ja Sulkavirta lähti hänen peräänsä, mutta heistä ei ole kuulunut hetkeen mitään. Voisitko lähteä katsomaan, ettei mitään ole käynyt?” sanoin valehdellen. En halunnut saattaa Sulkavirtaa pulaan jos Tuimakatse päättäisikin puhua tästä jollekin.
“Mutta pyydän, et saa puhua tästä kenellekään. Se vain aiheuttaisi turhaa päänvaivaa”, selitin ja katsoin kollia vakavana, “ota tämä henkilökohtaisena palveluksena minulle, jonka seurauksena olen sinulle palveluksen velkaa.”
//Tuima?
611 sanaa
