Sähkötuho
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Nyökkäsin. Sulkavirran ehdotus oli hyvä, sillä kaikesta minun ja toisen sisareni välillä olevasta etäisyydestä huolimatta välitin hänestä yhtä lailla kuin muustakin perheestäni.
Hiirenkorvan harjoitukset olivat tosiaan päättyneet sekasotkuun, kun Kuolonklaaniin liittyneet erakot olivat päättäneet suorittaa pentukidnappauksen. Eivätkä he olleet napanneet kenen tahansa pentua, vaan itse Eloklaanin päällikön pennun. Tilanteen takana olleita motiiveja ja muita taustoja en tiennyt, mutta uskoin siellä olevan jotain oleellista. Ei kukaan nyt huvin vuoksi kaappaa ketään tai vaikka kaappaisikin, niin millä perusteella hän valitsisi juuri Eloklaanin päällikön kohteekseen. Kai nyt erakkokin tiesi, että siitä hyvästä heitä metsästettäisiin maailman loppuun saakka. Olisi ollut paljon helpompaa napata joku tuntematon, niin karkuun olisi päässyt puolet helpommin. Ikävä myöntää, mutta niin se on. Joistain kissoista välitetään enemmän kuin toisista.
Olimme lähteneet rinnastusten etsimään valkeaturkkista sisartamme. Hänen löytämiseensä meni kuitenkin yllättävän vähän aikaa, sillä löysimme hänet leiriaukiolta putsaamasta märällä lumella kivikokoelmaansa. Huomasin, kuinka ohikävelevät kissat loivat outoja silmäyksiä sisareeni hänen oudon harrastuksensa takia. Minä en sitä enää oudoksunut, sillä olin kasvanut hänen kanssaan ja asia oli minulle ikään kuin ilmiselvä, vaikkei sitä aivan jokainen kissa tehnytkään.
“Hei Sinilintu”, Sulkavirta aloitti, kun huomasi, että kissa oli niin kiinni kivissään, ettei huomannut meitä saapuviksi. Samassa Sinilintu nosti katseensa kuin säikähtäneenä. Ehkä hän tosiaan oli ollut niin syvällä ajatuksissaan, ettei ollut kuullut mitään.
“Ai hei”, hän sanoi ja räpytteli silmiään hieman kummastuneena. Hänen reaktionsa ei sinänsä ollut ihme, sillä emme me niin usein yhdessä olleet, että sitä osaisi odottaa.
“Ajattelimme, että haluaisitko lähteä kanssamme kävelylle?” Sulkavirta ehdotti reippaasti. Sinilintu tarkasteli meitä molempia hetken hyvin ilmeettömänä ja sitten vilkaisi kiviään. Sen jälkeen hän totesi rauhalliseen sävyyn:
“Selvä, jos vain ensin autatte minua siirtämään kiveni takaisin turvalliseen paikkaan.”
“Totta kai”, vastasin tyynesti ja katsahdin toista sisartani, joka nyökytteli. Sinilintu näytti tyytyväiseltä.
“Mihin me viemme ne?” kysyin ja nyökkäsin kohti kasaa, joka koostui monista erinäköisistä ja muotoisista kivistä. Sinilintu räpytteli hetken silmiään ja vastasi sen jälkeen paljastaen kätkönsä, mutta myös käski meitä vannomaan, ettemme kertoisi sen sijaintia kenellekään. Sen jälkeen hän nosti eteemme sammalpalaset.
“Laittakaa nämä kivien päälle ja nostakaa se sammalen kanssa suullanne. En halua, että ne menevät likaisiksi.”
Nyökkäsin ja asetin sammalen lastini päälle sisareni ohjeiden mukaan. Tunsin sielussani, kuinka meitä tuijotettiin, mutta minua ei haitannut. Se ei vähentänyt arvoani kissana, jos päätin auttaa sisartani, vaikka se näyttäisi joidenkin mielestä erittäinkin typerältä.
“Varovasti”, Sinilintu muistutteli mumisten kivet suustaan.
Muutamalla kierroksella saimme kaikki kivet aseteltua hellästi naaraan kätköön, jonka jälkeen hän ilmoitti olevansa valmis lähtemään kävelylle.
“Eiköhän sitten mennä”, totesin ja jättäydyin sivummalle, että sisareni pääsisivät kulkemaan uloskäynnistä ensin.
//Sulka?
413 sanaa
