Sähkötuho
Joskus Sähkötuho pohti omaa perintöään klaanilleen. Mitä hänestä oli jäänyt maan päälle ja kuinka pitkän ajan se säilyisi hänen poistumisensa jälkeen? Oliko hän antanut tarpeeksi tullakseen muistetuksi edes Kuolonklaanin tämän sukupolven ajan vai oliko hän vain yksi muista poikkematon korvapari, osa massaa. Sähkötuho jossitteli paljon, mietti hetkiä, joina olisi voinut tehdä enemmän, kohota suurempiin suorituksiin ja loistaa vielä enemmän. Tehdä enemmän oikeutta Kuolonklaanille. Hän pelkäsi, että oli jäänyt vain varjoksi unelmistaan, että jos aikaa olisi ollut enemmän, hän olisi saavuttanut kaiken. Mutta mitä hän edes oli tahtonut saavuttaa? Suurta kunnioitusta? Ihailua? Hänen kuolemansa oli kyllä sankarillinen kaikkien standardien mukaan, mutta se ei riittänyt hänelle. Hänen olisi kuulunut pystyä taistelemaan kuolemaa vastaan ja antaa sille selkään. Hän hävisi kriittisesti ja se tässä nakersi. Hän ei pystynyt kaikkeen siihen voitokkuuteen mitä hän itseltään odotti. Vielä Pimeyden metsässäkin kaikki tämä vaivasi häntä. Hän ei saanut rauhaa. Hän ei koskaan voisi tehdä Tuhkajuovaa niin ylpeäksi, että tämä todella hyväksyisi poikansa täytenä jälkeläisenään. Tuhkajuova ei koskaan ylpeilisi Sähkötuholla. Hän pelkäsi olevansa kuolemassaankin vain yksi surkea pettymys.
