Sähkötuho
Kirjoittaja: Lonkero
//TAISTELUTARINA 12 TaP (ilman tuplapisteitä 6TaP)
Sähkötuho ei voinut olla tuntematta tilannetta tutuksi katsellessaan rajan takana seisovaa ilmeetöntä Pohjaharhaa. Se sai Sähkötuhon mieleen hiipimään metallin katkuisen kuvan Pöllöviillon verestä kosteasta ruumiista ja sen epätoivoisista kiemurteluista, sekä turkin yhtäkkisestä värjäytymisestä läikikkääksi erakkokissaksi. Pala nousi taas hänen kurkkuunsa. Hän ei ollut puhunut kuolemista kenellekään isälleen ilmoittamista enempää. Sähkötuho oli jatkuvasti kauhuissaan. Hänen unensa olivat nykyään vain täynnä revittyjen ruumiiden silppua ja kasvavia verivirtoja. Sitten säpsähtäen hän avasi silmänsä soturien pesässä keuhkot täynnä vettä ja rintaa pakottaen samalla kun salamat juoksivat hänen ihollaan. Ja mikä pahinta hän ei saanut tunnetta loppumaan ja päivä päivältä paine hänen sisällään ahdisti häntä yhä enemmän. Häntä pelotti milloin hän napsahtaisi kokonaan.
Kaikki meni niin kuin viimeksikin. Rajan ylitys, joka johti kiihkomieliseen tunteiden vallassa aloitettuun hyökkäykseen, mikä taas sytytti kuivan nurmen hallitsemattomaan täysin sydämettömään tuleen.
Sulkavirran avunkiljaisu sai Sähkötuhon syöksähtämään hopeanharmaan naaraan tabbykuvioiseen niskaan ja raastamaan vihamielistä kissaa irti raidallisesta naarasta. Taistelukin tuntui käyvän melko samanlaisesti kuin viimeksi. Epämääräisiä älähdyksiä, kiemurtelua, repiviä hampaita ja raapivia kynsiä. Sähkötuho tunsi olevansa epävireessä, eikä taisteluun keskittyminen oikein tuntunut onnistuvan ilmassa leijuvien ajatuskuplien tökkiessä häntä suunnasta jos toisesta. Tuliturkkisen Lieskakajon tassu läsähti kerran Sähkötuhon kasvoille ja muuten muistot taistelusta olivat pelkkää vavahtelevaa yhteen sulanutta massaa.
Paitsi.
Sinilintu rääkyi hädissään taivaita halkoen ja ääni kauhusta särkyen. Se sai Sähkötuhon jähmettymään. Siinä äänessä oli jotain niin kylmää tuskaa, että väristykset kulkivat hänen turkkinsa läpi epävakaana virtana. Sähkötuholla kesti hetki vapautua lamaannuksesta, lihakset syttyivät yksitellen, täysin kiiruhtamatta, kohmeisesta lepohetkestään nauttien. Sydän hakkasi Sähkötuhon sisällä julmasti ja hakkaava kuumuus kiipesi hänen vartaloaan pitkin, sai olon ennennäkemättömän pakokauhuiseksi. Ja vielä silloinkin kun hän oli vapautunut kehonsa ansasta, Lieskakajo painoi häntä maahan kuin hämmentynyttä lehteä, joka ei yksinkertaisesti vain enää saanut otetta hänet hylänneestä puusta.
“Päästä irti. Päästä irti!” sanoi Sähkötuho äristen, ikään kuin ajatellen ääneen. Parkaisu toisensa jälkeen Sinilinnun kirkas ääni muuttui korisevaksi ja rikkinäiseksi, niin elottomaksi kuin elollinen saattoi muuttua. Sähkötuhoa kylmäsi. Hän repi ja riuhtoi sen minkä kykeni. Irti. Päästä irti. Sinilintu kuolee.
Sitten kuin ihmeen kaupalla Sähkötuho sai itsevarmuutensa ja voimansa takaisin ja kiskaisi Lieskakajon tassuiltaan. Pimeyden metsän soikoon. Hän syöksyi nopeasti vapauttamaan Sulkavirran ja sitten syöksyi kohti Sinilintua sisarensa perässä.
Sulkavirta aneli maahan vajonnutta Sinilintua avaamaan silmänsä. Niin sinilinnun olisi kuulunutkin tehdä. Avata silmänsä. Kohdata maailma kirkkain sinisin silmin ja ihastella heidän yllään lentäviä lintuja. Kuunnella niiden suloista salakieltä. Ymmärtää mitä ne sanoivat ja lumoutua siitä. Mutta naaras ei tehnyt niin.
Sähkötuho kuuli hänen nimensä lausuttavan.
”Sinilintu ei uskonut Pimeyden Metsään. Me emme näe häntä enää koskaan”, Sulkavirran sanat putoilivat maahan painavina räntäpisaroina, jotka särkivät maailman, piirtäen rajat todellisuuden palasille, jotka sanojen perässä löytäisivät tiensä vetiseen maahan. Sinilinnun viattoman valkoisen turkin repaleista valuva veren virta alkoi saavuttaa heidän tassujaan. Sähkötuhon silmät katsoivat naaraan ruumiin läpi suoraan armottomaan tyhjyyteen. He eivät kohtaisi enää koskaan.
Sähkötuho nosti päätänsä kohdatakseen Pohjaharhan katseen. Eloklaanilaiskollin valkoisella turkilla oli Sinilinnun lämmintä verta. Sähkötuhosta tuntui kuin Pohjaharha varastaisi palan Sinilinnusta heiltä, veisi olennaisen osan pois hänen sisartaan olemassaolollaan.
“Tänään kunnioitan Sinilintua ja hänen vuokseen annan sinun mennä nyt”, Sähkötuho sanoi kylmästi ja nielaisi ylöspäin pyrkivät kyyneleet. Hänen hengityksensä oli hidasta ja lyijynraskasta, hän yritti tasoittaa itseään, estää omaa raivoaan pääsemästä valloilleen.
“Mutta ensi kerralla kun kohtaamme, kokeilemme yhdessä miltä Sinilinnusta tänään tuntui.” Sähkötuho kunnioitti maassa makaavaa Sinilintua, joka arvosti pienimpiäkin elollisia eliöitä koko sydämensä pohjasta, liikaa lopettaakseen tuon saastaisen kollin tähän paikkaan naaraan ruumiin edessä.
Sulkavirta katseli hiljaa pää alhaalla kuollutta siskoaan.
“Tämä oli tässä. Palatkaa leiriinne”, Sähkötuho töksäytti eikä jäänyt kuuntelemaan eloklaanilaisten sanoja, sanoivat he sitten jotain tai eivät. Hän vain kääntyi Sinilinnun puoleen, asettui istumaan kyynelehtivän Sulkavirran surusta tärisevän kehon viereen ja asetteli hännän tämän ympärille. Sitten Sähkötuhonkin jylhä ryhti katosi ja kolli lyyhistyi sisareensa nojaten. Ja sitten Sähkötuho itkee.
//Sulka? Eloklaanilaiset? Olipas tänään vähän Sähkö hakusessa D:
