Salamapentu
Kirjoittaja: Auroora
Isä oli tullut käymään pentutarhalla Salamapennun ja Loskapennun luona. Loskapentua ei asia näyttänyt kauheasti kiinnostavan; kollipentu loikoili selällään ja nakkeli laiskasti sammalpalloa yhä korkeammalle yläpuolelleen. Salamapentu taas istuskeli emonsa vieressä leveästi hymyillen. Kuuraturkki ei käynyt pentutarhalla usein, joten hän halusi ottaa kaiken irti soturin harvoista vierailuista. Kenties isä voisi opettaa hänelle taistelua tai jotain muuta jännittävää?
”Hei, Salamapentu”, Kuuraturkki tervehti istuutuessaan kumppaninsa viereen. ”Hei, Loskapentu.”
Loskapentu ei huomioinut isänsä saapumista muuten kuin heilauttamalla häntäänsä. Salamapentu vilkaisi Pimentovarjoa: eikö kuningatar aikonut komentaa Loskapentua edes vilkaisemaan isänsä puoleen? Musta naaras vaikutti kuitenkin hiukan jännittyneeltä, kuten aina, kun Kuuraturkki oli käymässä. Salamapentu ei ymmärtänyt miksi, sillä Kuuraturkki oli aina mukava. Ja hän oli heidän isänsä: ei käynyt päinsä, että heidän vanhempansa eivät voineet rentoutua toistensa seurassa.
”Isä, voitko opettaa minulle tänään taistelua?” Salamapentu kysyi innokkaasti ja nousi hiukan huojahdellen takajaloilleen. Hän alkoi huitoa tassuillaan edes takaisin, kuten oli nähnyt joidenkin oppilaiden tekevän leikkitaisteluissaan. Kuuraturkki vilkaisi kysyvästi Pimentovarjoa. Salamapentu ei nähnyt Pimentovarjon eleelläkään vastaavan isän silmissä loistaviin kysymyksiin, mutta jotenkin Kuuraturkki näytti saavan hänen terävästä katseestaan vastauksen. Mustavalkoinen kolli kääntyi takaisin Salamapennun puoleen.
”Emosi osaa varmasti opettaa sinua paremmin. Hän on minua hiukan taidokkaampi”, Kuuraturkki vastasi ja vilkaisi sitten hiukan kiusoitellen Pimentovarjoa. ”Mutta vain hiukan.”
Kuningatar pyöräytti silmiään.
”Olen sinua paljon parempi, kiitos vain”, Pimentovarjo vastasi. ”Eikö sinun ollut tarkoitus johtaa tänään aurinkohuipun metsästyspartiota? Olisi varmaankin parempi alkaa lähteä.”
Taas Kuuraturkki tuntui näkevän naaraan katseessa jotain, mitä Salamapentu ei siinä erottanut. Hän näytti epäröivän hetken, selvästi toivoen voivansa vielä jäädä, mutta Salamapennun pettymykseksi kolli kääntyi ja asteli ulos tarhasta. Valkoinen kollipentu seurasi häntä katseellaan ja oli lähtemässä soturin perään, kun Pimentovarjo pysäytti hänet hellästi tassullaan.
”Halusitko sinä siis opetella taistelua?” kuningatar kysyi hymyillen. ”Voin opettaa sinua.”
Oikeastaan Salamapentu oli pyytänyt isäänsä opettamaan häntä enemmänkin siinä toivossa, että pääsisi viettämään aikaa tämän kanssa. Ei hän kuitenkaan raaskinut kieltäytyä, kun Pimentovarjo vaikutti itse olevan innostunut opettamaan häntä.
”Joo”, Salamapentu sanoi ja vilkaisi veljeään. ”Loskapentu, tuletko sinäkin?”
Loskapentu vilkaisi Pimentovarjoa. Aivan kuten emo oli isän kanssa tehnyt, hän näytti käyvän kollipennun kanssa sanatonta keskustelua pelkällä katseellaan. Salamapentu ei ollut koskaan ymmärtänyt, miten Loskapentu osasi lukea Pimentovarjoa paljon häntä paremmin. Nyt musta kollipentu siristi naaraalle silmiään, eikä Salamapentu uskonut pelkästään kuvittelevansa emon silmistä hohkaavaa kylmyyttä. Lopulta Loskapentu käänsi päänsä ja jatkoi sammalpallon nakkelemista.
”En minä nyt jaksa. Harjoitelkaa te.”
Salamapennun häntä laski pettymyksestä aavistuksen. Hänen ei kuitenkaan kestänyt kauaa innostua uudestaan, kun Pimentovarjo nousi sammaliltaan ja venytti selkäänsä, selvästi valmiina harjoituksiin. Salamapentu tiesi emonsa olevan yksi klaanin parhaista taistelijoista, ja hän oli jo kauan sitten päättänyt tulevansa saman tasoiseksi soturiksi. Pimentovarjokin uskoi, että hänestä voisi tulla koko klaanin paras soturi.
