Salamasielu
Kirjoittaja: Auroora
Lehtikato, tähdet ja pimeys avautuivat Salamasielun edessä. No, lehtikato vain kuvainnollisesti, sillä vielä vietettiin lehtisadetta. Nuori soturi kuitenkin tunsi luissaan ja ytimissään kylmien aikojen lähestyvän. Hän katsahti vierellään istuvaan Verivarjoon. Salamasielu saattoi tuntea soturin kehon lämmön, vaikka tämä pysytteli visusti hiirenmitan päässä. Mustaturkkisen naaraan katse oli kohdistunut taivaalle, jonka pilvettömällä, tummalla kannella tuikki lukemattomia tähtiä. Salamasielun sydäntä oikein kivisti katsoa tuota pientä, valkoista täplää naaraan nenän päällä. Kuinka suloinen se olikaan, kuinka tuttu. Salamasielu ei ollut aiemmin nähnyt kellään vastaavaa merkkiä, ja siksi se oli vienyt hänen huomionsa alusta asti.
”Mitä tuijotat?” Verivarjo kysyi, mutta tavanomainen äkeys oli kaikonnut hänen äänestään. Se tapahtui viime aikoina useammin ja useammin. Heidän edestakainen piikittelynsä ei tietenkään ollut kaikonnut mihinkään, mutta Salamasielusta oli alkanut tuntua, että siinä oli jotain syvempää. Hän varoi loukkaamasta Verivarjoa sellaisissa asioissa, mistä tämä oli epävarma – niin hyvin hän jo naarassoturin tunsi. Salamasielu epäili, että Verivarjo teki samoin hänelle.
”Sinua tietenkin. Aina vain sinua.”
Verivarjo hätkähti, kun erotti Salamasielun äänessä sellaisia pehmeitä, tunteikkaita sävyjä, joita ei ollut aiemmin kuullut. Salamasielu hymyili pienesti ja tunsi jälleen tuon saman kivistyksen: oli niin Verivarjoa reagoida tuolla tavalla, hieman hermostuneena ja vaivaantuneena, mutta edelleen naaras piti hänen katseestaan kiinni. Musta soturi näytti pian rentoutuvan, mikä oli Salamasielulle uutta – ja juuri asian uutuus kertoi hänelle, ettei Verivarjo olisi vielä valmis. Kolli ei halunnut kumppania, joka hypähti pienestäkin hellyyden osoituksesta. Eikä hän halunnut olla kissa, joka sai Verivarjon sykkeen kiihtymään. Salamasielu halusi sen hidastuvan, hän halusi Verivarjon lepäävän hänen luonaan. Hän halusi olla tälle turvapaikka, jotain tuttua, ja jotain, mihin luottaa. Jotain varmaa, syvää ja lämmintä.
Siksi hän piti vielä Verivarjon asettaman etäisyyden, vaikka hänen kehonsa huusi häntä nojaamaan naaraan puoleen. Salamasielu toivoi, että soturi olisi uskaltautunut tekemään aloitteen, mutta tämä ei ollut vielä se ilta. Ei hän kuitenkaan kokenut, että olisi joutunut mitenkään tyytymään nykyisiin olosuhteisiin. Ei tähtitaivaan katselemisessa Verivarjon kanssa ollut mitään tyytymistä, ei mikään parempi odottanut häntä – tämä oli jo kaikki, mitä hän tältä hetkeltä saattoi toivoa.
