Salamatassu
Kirjoittaja: Auroora
”Sinun vaanimisasennossasi on toivomisen varaa.”
Salamatassu siristi silmiään kuullessaan Veritassun tokaisun. Hän nousi maasta täyteen pituutensa ja unohti hetkeksi sen hajujäljen, jota oli seurannut. Mustaturkkinen naaras kohtasi tyynesti hänen katseensa. Hyvin harvat pääsivät Salamatassun paksun nahkan alle, mutta Veritassu menestyi siinä aivan liian usein. Kolli ei pitänyt siitä, ettei naarasoppilas vaikuttanut edes ilkkuvan häntä, vaan pikemminkin esitteli tekemänsä havainnon hänen asentonsa puutteellisuudesta.
”Ai? Tee sitten itse paremmin”, valkoinen kolli sanoi virnistäen takaisin ja nyökkäsi hajujäljen suuntaan. Veritassu tarttui haasteeseen ja suoritti sen liehuvin lipuin. Hän pudottautui vaanimisasentoon aika paljon sulavammin kuin Salamatassu ja muisti pitää häntänsäkin maanpinnan yläpuolella, jotta ei kahisuttaisi edetessään maahan pudonneita kuivia ja rapisevia lehtiä. Salamatassu seurasi kiinnostuneena katseellaan, miten mustaturkkinen oppilas eteni hiipien saalistaan kohti. Hänkin näki sen: pörheähäntäinen orava nakerteli käpyä männyn juurella suoraan naaraan edessä. Veritassu oli kärsivällinen, eikä kiirehtinyt liikkeitään, mikä oli Salamatassulle jotain täysin mahdotonta. Lopulta oppilas oli tarpeeksi lähellä hyökätäkseen, ja Veritassu ponnisti sopivalla ajoituksella oravaa kohti. Hän heitti sen tassullaan ilmaan ja puri sitä niskasta.
Salamatassu ei välittänyt naaraan kasvot valloittaneesta voitonriemuisesta virneestä, joka oli kaiketi tarkoitettu ärsyttämään häntä.
”Hyvin tehty”, hän kehaisi nuorempaa oppilasta. Veritassu näytti hitusen yllättyneeltä pudottaessaan oravansa maahan.
”Ai. En tiennyt, että osaat antaa positiivistakin palautetta.”
Salamatassu kohautti olkiaan.
”Olen monien taitojen mestari.”
Nälkä kurni kollin vatsaa, kun hän loi katseensa maassa lojuvaan kurreen. Hän ei muistanut syöneensä sitten edellisen illan, jolloin Sähkötuho oli hyvin avokätisesti antanut hänelle luvan aterioida. Kukaan ei huomaisi, jos hän nyt ahmisi oravan poloisen suihinsa, sillä Salamatassu oli kahden Veritassun kanssa.
”Syödäänkö se?” valkea kolli kysyi oppilastoveriltaan, vaikka osasikin aavistella jo tämän vastauksen. Hänen yllätyksekseen Veritassu ei kuitenkaan heti tiuskaissut hänelle kieltävää vastausta. Kun Salamatassu höristi korviaan, hän kuuli naaraankin vatsan kurisevan nälästä. Lopulta musta oppilas kuitenkin pudisti päätään.
”Ei tietenkään. Se kuuluu klaanille.”
Salamatassu virnisti.
”Harkitsit kuitenkin”, kolli myhäili ja nautti siitä tulistuneesta ilmeestä, joka valtasi Veritassun kasvot. Samalla tämä kuitenkin näytti aavistuksen nolostuneelta, mikä taas vahvisti Salamatassun oletuksen oikeaksi.
”En harkinnut. En ole kuin sinä”, mustaturkkinen naaras tuhahti ja noukki oravan suuhunsa. Hän hymähti halveksien, mihin Salamatassu pyöräytti vastauksena silmiään. Kolli aavisteli, että Veritassussa oli jokin hänen kurinalaista luonnettaan vastaan kapinoiva puoli. Se oli puoli, johon Salamatassu haluaisi tutustua lähemmin.
Partio saapui takaisin leiriin ja Salamatassu onnistui kuin onnistuikin pysymään erossa heidän saalistamastaan riistasta. Selvästi klaanin sääntöjen noudattaminen tällä kertaa kannatti, sillä hän pääsi joka tapauksessa syömään heti partion saavuttua. Tarkemmin ajatellen joku olisi varmasti haistanut heidän syöneen, joten kaksikko olisi varmasti jäänyt kiinni. Näin oli siis parempi.
Salamatassu hotki suihinsa hiiren, mikä sammutti kaikista polttavimman nälän. Veritassu oli kadonnut teille tietämättömille, eikä Salamatassu nopealla vilkaisulla löytänyt Loskatassua mistään. Onneksi hänen katseensa kuitenkin osui Pyräkkäpiruun, joka seisoskeli melko toimettoman näköisenä sotureiden pesän edustalla. Velipojasta olisi varmasti seuraa Salamatassulle.
Itsevarma hymy kasvoillaan hän lähti astelemaan velipuoltaan kohti. Salamatassu oli jo kauan aikaa sitten huomannut, ettei Pyräkkäpirulla ja tämän sisaruksilla olleet kovin lämpimän oloiset välit heidän emoonsa. Kollioppilas arveli sen ehkä johtuvan siitä, että kolmikon isä oli petturi. Se varmasti vaivasi Pimentovarjoa, vaikka ei hänen Salamatassun mielestä olisi sitä pitänyt kolmikkoon purkaa.
”Tervehdys, veliseni”, Salamatassu sanoi seisahduttuaan Pyräkkäpirun eteen. ”Miten olisi pieni ottelu? Alan olla valmis soturiksi, joten saattaisin jopa päihittää sinut.”
//Pyräkkä?
