Salamatassu
Kirjoittaja: Auroora
Salamatassu oli aamulla herännyt Sähkötuhon vihaiseen tiuskaisuun aivan korvansa juuresta – kuten yleensä. Vaikka kolli oli jo oppilaista vanhimpia, ei hän ollut koskaan oppinut heräämään ajoissa velvollisuuksiensa pariin. Salamatassu ei edes jaksanut yrittää, sillä hän tiesi, että hänen mestarinsa joka tapauksessa herättäisi hänet, kun harjoitusten aika tuli. Kenties sotureissa täsmällisyyttä ja reippautta arvostettiin, mutta Salamatassulla oli vielä hyvin aikaa parantaa tapansa.
Nyt hän asteli Sähkötuhon vanavedessä kohti harjoituspaikkaa. Hänen takanaan kulkevan Veritassun kasvoja koristi hapan ilme, joka oli Salamatassulle kovin mieleen. Kolli tiesi, että oli oppilastoverinsa tympeän tuulen syynä, ja tavallaan nautti siitä, että kävi kurinalaisen naaraan hermoille. Nämä harjoitukset tulisivat olemaan hauskat.
Sähkötuho johdatti nelikon – myös Veritassun mestari Hämärähalla oli mukana – pienelle hiekka-aukiolle. Vaikka sää oli lehtisateen myötä käynyt hiukan koleaksi, paistoi aurinko edelleen kirkkaasti kultaisten lehtien takaa. Lempeä tuuli hyväili Salamatassun valkeaa turkkia ja heilutti tämän viiksiä. Hän asteli tottuneesti toiselle puolelle aukiota Veritassua vastapäätä ja virnisti naaraalle. Sähkötuho vaikutti hiukan kyllästyneeltä: Salamatassu ei epäillyt hetkeäkään, etteikö kokenut soturi olisi tyytyväinen, kun kollioppilaan koulutus olisi paketissa. Sähkötuhon onneksi se ei ollut kaukana.
”Kokemuksen puolesta olette melko eri tasoisia”, Sähkötuho aloitti ja vilkaisi oppilaasta toiseen. Veritassu siristi silmiään. ”Mutta uskomme, että näistä harjoituksista voi olla molemmille hyötyä. Salamatassu, sinä saat tänään harjoitella puolustautumista. Veritassu taas harjoitelkoon kokeneemman vastustajan kimppuun hyökkäämistä.”
Musta naaras nyökkäsi kohteliaasti.
”Haluatteko, että harjoittelemme jotain tiettyjä liikkeitä?” oppilas kysyi. Hämärähalla pudisti päätään.
”En vaadi sitä. Voit kyllä kokeilla joitain niistä liikkeistä, joita olemme viime päivinä harjoitelleet. Haluan kuitenkin, että opettelet muodostamaan oman strategian vastustajasi varalle”, soturi selitti naarasoppilaalle. ”Salamatassu on sinua kookkaampi. Mitä sinun kannattaa siis tehdä?”
”Anella armoa ja luovuttaa”, Salamatassu vastasi Veritassun puolesta, mikä sai naarasoppilaan mulkaisemaan häntä. Valkoinen kolli kohautti olkiaan Sähkötuhon tiukalle katseelle.
”Voimassa minä häviän hänelle”, Veritassu myönsi, mutta ei näyttänyt siltä, että teki sen mielellään. ”Ja tiedän Salamatassun olevan nopea. Mutta hän on kömpelö: minun on käytettävä sitä hyväkseni.”
”Minä en ole kömpelö”, Salamatassu tiuskaisi ja pyöräytti silmiään. Veritassu ei vilkaissutkaan häntä, vaan piti katseensa mestarissaan.
”Isken nopein, tarkoin liikkein.”
Hämärähalla nyökkäsi jälleen tyytyväisenä.
”Aloittakaa sitten.”
Heti kun nuo sanat olivat karanneet Sähkötuhon suusta, Veritassu syöksähti Salamatassua kohti. Valkoinen kolli ehti vain nähdä nopean, mustan viuhahduksen, kun paino jo iskeytyi hänen kylkeensä. Oppilas ähkäisi sekä yllätyksestä että kylkensä kivusta, mutta Veritassun massa ei onneksi riittänyt saamaan häntä aivan vielä kanveesiin. Salamatassu horjahti sivulle, mutta ehti hyvin väistämään Veritassun seuraavan hyökkäyksen. Naaras oli kuitenkin päässyt yllättämään hänet, eikä Salamatassu voinut kieltää, että se oli hienoinen kolaus hänen ylpeydelleen. Nopea kun oli, eivät Salamatassuun yleensä toimineet yllätyshyökkäykset.
”Hyvä yritys”, valkoinen kolli tokaisi vastustajalleen väistellessään tämän iskuja. Veritassu vain mulkaisi häntä ja keskittyi suoritukseensa. Salamatassu tarkkaili naarasoppilaan liikkeitä, ja kun huomasi sopivan aukon, lähti vastahyökkäykseen. Yllättäen valkoinen kolli syöksähti kohti Veritassua, ja suuremmalla massallaan sai kuin saikin tämän kaadettua maahan. Salamatassu painoin naaraan tassuillaan vasten hiekkaista maasta ja virnisti tämän yrityksille sätkiä irti hänen otteestaan.
”Hah, luulit jo, että – ai!”
Salamatassun voitonriemuinen kukkoilu päättyi lyhyeen, kun Veritassu puri häntä napakasti tassusta. Kolli kohotti jalkaansa, jolloin Veritassun yltä lähti tarpeeksi painoa, jotta naaras onnistui parilla potkulla selvittämään tiensä pois vastustajansa alta. Salamatassu mulkaisi naarasta sadatellen kipua tassussaan. Mokomakin hiirenaivo! Kolli tunsi kuitenkin olevansa enemmän innostunut kuin vihainen; kuka olisi osannut kuvitellakaan, että näin tylsältä vaikuttava kissa pääsisi yllättämään hänet ei kerran, vaan peräti kahdesti?
Veritassu yritti selvästi hattutemppua, sillä seuraavaksi hän ponnisti jälleen loikkaan Salamatassua kohti, kun kolli vielä tutkaili loukkaantunutta tassuaan. Oppilas kuitenkin ehti huomata vastustajansa liikkeen, ja olisi kerennyt väistämäänkin. Salamatassu kuitenkin päätti, että Veritassu oli ansainnut voiton.
Siksi hän kellistyi aivan liian helposti maahan ja pyristeli vain heikosti Veritassu päällään. Naaras siristeli silmiään, kun piti kollia koko painollaan aloillaan. Salamatassu vain virnisti takaisin.
”Hienoa, voitit”, hän kehui, mutta Veritassu näytti jotenkin vihaiselta. Naaras ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun kaksikon mestarit astelivat heidän luokseen.
”Hienoa Veritassu!” Hämärähalla kehaisi hymyillen. Selvästi Salamatassun näytös oli mennyt ainakin häneen täydestä; Sähkötuho näytti epäileväiseltä.
”Juuri noin sinun kannattaa tehdä, kun vastassasi on suurempi vihollinen: käyttää päätäsi. Pääsit hienosti yllättämään Salamatassun ja voitit hänet siitä huolimatta, että olit altavastaajana sekä kokosi, voimasi että kokemuksesi puolesta.”
Veritassu ei näyttänyt kuuntelevan Hämärähallan selitystä ollenkaan: hänen inhoava katseensa oli kohdistunut Salamatassuun. Kolli hymyili takaisin. Selvästi Veritassu oli huomannut kollin tempun, mutta hän ei uskaltanut alkaa korjaamaan mestariaan.
Harjoitukset jatkuivat siihen asti, että kumpikin oppilaista huohotti väsymyksestä ja aurinko oli laskemassa. Sähkötuho ja Hämärähalla olivat tyytyväisiä päivän oppituntiin. Hämärähalla oli päässyt voittamaan Salamatassun muutaman kerran, vaikka useampi voitoista olikin Salamatassun järjestämiä. Sen tiesi Veritassukin, ja valkoisesta kollista tuntui vain vähän pahalta, kun naaras mulkoili häntä vihaisena. Hänestä oli huvittavaa, ettei naarasoppilas ollutkaan niin jalo ja rehti kuin kuvitella saattoi: naaras mieluummin otti Hämärähallan kehut kuin kertoi tälle, ettei hän oikeastaan ollutkaan voittanut Salamatassua.
Kun kaksikon mestarit lähtivät johdattamaan heitä takaisin leiriin, Veritassu jättäytyi joukon hännille Salamatassun rinnalle.
”Minä tiedän, mitä sinä teit”, hän sihahti ja katsoi terävästi kollia. ”Sinä hävisit tahallaan! Pidätkö minua aivan tyhmänä?”
Salamatassu hymyili viattomasti.
”En suinkaan”, kolli vastasi pudistellen päätään. ”Enkä tiedä, mistä puhut. Sinä voitit aivan reilusti: ei tarvitse esittää nöyrää.”
Veritassu puuskahti inhoten.
”Pidät siis! Miksi annoit minun voittaa? Pidätkö minua myös surkeana ja avuttomana?”
”En tietenkään.”
”Miksi sitten?”
Salamatassu vilkaisi Veritassua muina miehinä ja kohautti lapojaan. Hän tiesi kyllä miksi: kostoksi. Kollia oli ärsyttänyt se, että naaras oli välillä päässyt niskan päälle. Siksi hän oli päättänyt viedä häneltä kokonaan voiton mahdollisuuden. Salamatassun peittoaminen ei tuntuisi Veritassusta miltään, jos hän järjestäisi häviönsä itse. Ja Salamatassu tiesi, että naaras palavasti halusi voittaa hänet.
”Sinä olet täysi hiirenaivo”, Veritassu sihahti ja heitti vielä viimeisen mulkaisun valkoisen kollioppilaan suuntaan, ennen kuin kiri mestarinsa luo. Salamatassu virnisti naaraan perään. Oli melkein harmi, ettei hän saisi viettää paljoa aikaa oppilaina Veritassun kanssa. Hän ei ollut tiennytkään, että joku oppilaista oli näin kiinnostava: useimmat olivat kuolettavan tylsiä persoonia. Salaa valkoinen kolli toivoi, että ehtisi vielä käydä naaraan kanssa samoissa harjoituksissa. Ainakaan Veritassun kanssa ei olisi pitkästyttävää.
