Sammalpentu
Kirjoittaja: Sinna
Kävelin kesäisellä niityllä auringon lämmittäessä turkkiani. Korkeat, vihreät heinät kutittelivat polkuanturoitani asetellessani tassuni varovasti kuoppaisessa maassa. Taivas oli häikäisevän sininen, pilvenhattaraakaan ei ollut näkyvillä. Kaukana niityn reunalla erottui tummanvihreä kuusimetsä, ja kuulin joen ääntä jostakin sen takaa. Haukka kaarteli kaukana yläpuolellani, mutta vaistoni sanoi sen olevan vaaraton. Kovensin kävelyvauhtia pieneksi hyppelyksi, ja kohotin kuononi taivasta kohti. Olipas hauskaa! Aurinko paistoi juuri sopivan korkealla – sitä pystyi katsomaan, mutta se ei häikäissyt. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin ja pysähdyin. Ilmassa leijui jokin haju, joka nosti veden kielelleni ja sai minut nuolaisemaan huuliani. Samassa tajusin sen. Kani! Ruskea eläin rynnisti ohitseni töpöhäntä vipattaen. Pinkaisin sen perään sen enempiä miettimättä. Multa ja ruohot vain pöllysivät kanin takajaloista naamalleni, mutten välittänyt. Venytin askeltani vielä, ja vielä vähän. Kani oli enää hännänmitan päässä. Pian saisin sen! Kurotin kaulaani eteenpäin, valmiina upottamaan hampaani kanin niskaan…
***
”Sammalpentu!” emon ääni tunkeutui unen läpi ja sai minut ponkaisemaan pystyyn.
”Mitä, mitä!?” Avasin silmäni ja yritin tarkentaa katsettani, mutta tuloksetta. Emon tummat ääriviivat vain häilyivät sumeaa taustaa vasten. Ravistelin päätäni selkeyttääkseni ajatuksiani ja suljin silmäni uudestaan. Maailma värisi ja sumeni hetkeksi, mutta pikkuhiljaa aloin erottaa tarkasti ympäristöäni. Emo seisoi edessäni pää kallellaan, naamallaan samanaikaisesti hellä ja huvittunut ilme.
”Voi sinua”, tuo naukaisi hellivään sävyyn. ”Samanlainen unikeko sinä olet kuin minäkin pentuna!”
”E-enpäs ole”, naukaisin unisesti ja yritin miettiä, oliko emon sanoma ollut kohteliaisuus vaiko ei.
”Ja mistä lie olet itsepäisyytesi perinyt”, emo vain jatkoi saaden naukuunsa kiusoittelevan soinnin. Yritin katsoa häntä tuimasti, mutta hänen suupielensä vain kohosivat ylöspäin. Ihan sama. Istuin sammalpedilleni ja aloin nuolemaan turkkiani. Emo oli kääntynyt juttelemaan jollekin klaaninvanhimmalle, jolla oli oudon näköiset silmät. Pesin itseäni niin kauan, että emo ja klaaninvanhin varmasti näkivät, että osasin pestä itse itseni. Minähän olin jo niin iso! Emo puhui vielä hetken vanhuksen kanssa, mutta käveli sitten luokseni ja istui viereeni alkaen nuolemaan tassuaan.
”Emo?” kysyin odottavasti.
”Hm… Mitä?” emo vastasi poissaolevasti. Hän katseli pesän kattoon unelmoiva ilme naamallaan, miettien jotain.
”Enkö minä pääsekin pian oppilaaksi?”
”Pian, pian.” Emo ei selvästikään ollut kuullut, mitä olin sanonut.
”Montako kuuta vielä?” Olin toistanut tuon kysymyksen joka aamu siitä lähtien, kun olin kuullut pääseväni joskus oppilaaksi. Eilen vastaus oli ollut neljä kuuta. Mutta ehkä nyt se olisikin kolme kuuta? Tai peräti kaksi? Jospa olinkin nukkunut jo kuun? Tai enemmän! Sittenhän minut voisi jo nimittää oppilaaksi!
”Neljä kuuta.” emon vastaus keskeytti mietteeni. ”Neljä kuuta siihen, että sinusta tulee oppilas.”
”Mutta kun se on niin kauhean kauan!” aloitin purnaamisen, niin kuin joka aamu olin tehnyt monen, monen kuun ajan. (Siis tasan yhden ja puolen kuun ajan) ”Enkö voisi päästä oppilaaksi etuajassa?”
”Et.” emon vastaus oli tiukka ja ehdoton, kuten aina. ”Ehkä erityistapauksessa voisi joskus joustaa neljänneskuun, mutta tämä ei ole erityistapaus ja neljä kuuta on aivan liikaa.” Voi että kun minä inhosin noita emon selostuksia!
”Sitten kun minusta tulee päällikkö, niin minä annan pentujen mennä oppilaiksi sitten, kun he haluavat!” kiljaisin päättäväiseen sävyyn. Emo puisteli päätään naamallaan se sama, ärsyttävän huvittunut ilme.
”Niin tietysti”, hän naukaisi.
”Ei kun ihan oikeasti minusta tulee päällikkö!”
”Joo, niinpä niin. Mentäisiinkö ulos?” emo ehdotti. Pesässä oli kieltämättä tunkkaista, joten päätin suostua ehdotukseen.
”Hyvä on.” Kävelin emon perässä pesästä ulos kylmään aamuilmaan. Hyytävä tuuli puski turkkini läpi ja sai minut hytisemään. Tummia pilviä oli kerääntynyt hieman taivaalle, mutta ilma ei tuoksunut raikkaalle, niin kuin se ennen sadetta teki. Keskityin niin tarkasti haistelemaan mahdollisia sateen merkkejä, etten huomannut emon heittämää sammalpalloa ennen kuin se lätsähti turkkiini.
”Heitä takaisin!” emo pyysi vähän matkan päästä.
”En.”
”No mikäs sinulla nyt on?” emo käveli viereeni niin, että hänen turkkinsa hipaisi hieman minun turkkiani.
”Minä en halua pelata sammalpalloa! Minä haluan tehdä oppilaiden juttuja!” ärähdin.
”Mitäs oppilaat sitten tekevät?” emo kysyi. Kylmyys haihtui kehostani kokonaan unohtaessani sen ja keskittyessäni miettimään klaaninvanhimpien kertomuksia heidän elämästään sotureina ja oppilaina. Sitten muistin oppilaiden puheet ”suurista harjoituksista”.
”Leikitään, että me ollaan oppilaita, jotka on suuressa harjoituksessa!” innostuin. ”Minä olen Sammaltassu ja sinä olet Mäntytassu!” Emon kasvoille nousi pieni hymyntapainen ja hän nyökkäsi.
”Selvä on. Mistäs me kilpailemme?” emo uteli. Mieleeni ei tullut mitään. Miten oppilaat kilpailisivat harjoituksissa?
”Öh… Saalistuksessa?” vastasin kysyvään sävyyn. Emo kallisti päätään tyytyväisen oloisena. Keskityin tarkasti ja muistelin, kuinka jotkut oppilaista olivat esitelleet oppimiaan saalistusliikkeitä. Laskeuduin matalaksi maahan ja hiivin hitaasti eteenpäin. Katseeni harhaili ympäriinsä, kunnes tarkentui ohueen kuusenoksaan vähän matkan päässä. Siristin silmiäni katsoen tiukasti oksaa ja loikkasin sen päälle. Poimin havun tassuni alta suuhuni ja käännyin emoa päin.
”Katso! Minä sain jäniksen!” hihkaisin. ”Nyt on sinun vuorosi!” Emo nyökkäsi ja näytti hänkin saalistusasentonsa, käyttäen sitä lehtikasaan. Vaikka tuo väittikin omansa olevan oikeaoppinen, mielestäni omani oli hienompi. Minä olin saanut myös isomman saaliin! Voittaja oli selvä.
”Jippii!” hihkuin ja hyppelin kummastuneen emon ympäri. ”Minä voitin!”
”Jaa”, emo kuulosti hämmästyneeltä tapahtumien nopeasta kulusta. ”Onnea vain.” Hypin vielä hetken silkasta ilosta, mutta rauhoituin pikku hiljaa. Istahdin maahan emon viereen juuri kun mahani päästi valtavan murahduksen.
”Mennään syömään”, emo ehdotti kuullessaan mahani protestin. Aioin ensin väittää vastaan, mutta kun vatsani murahti vielä uudelleen, päätin silti seurata emoa takaisin pesään.
***
Makoilin selälläni sammalilla silmät kattoa tarkastellen. Emo tuhisi vieressäni sikeässä unessa. Tuhahdin itsekseni. Emo ja klaaninvanhimmat vain nukkuivat päivät pitkät! Ja sitten vielä kehtasivat löpistä: ”Sammalpentu on pieni, ja tarvitsee unta”. Itsepähän täällä koisivat! Kierähdin kyljelleni ja vääntäydyin mahalleni. Yhä tylsää. Vein tassuni naamani eteen ja tarkastelin sitä. Musta karva ei ollut samanlaista kuin vanhemmilla, oppilailla ja sotureilla. Se oli pörheää ja pehmeää, pentukarvaa. Tuhahdin taas – inhosta. Miksi minulla oli tyhmää pentukarvaa, kun muilla oli kiiltävät ja sileät turkit? Epäreilua! Liu’utin kynteni ulos ja vedin ne saman tien sisään. Jatkoin samaa monta kertaa. Sisään – ulos. Sisään – ulos. Sisään – ulos. Lopulta laskin tassuni maahan ja kiepahdin kyljelleni. Mäntyviiksen suuri, musta vatsa kohoili edessäni tuon hengittäessä rauhallisesti. Suupieleni kohosivat väkisinkin ylöspäin ajatuksen pälkähtäessä päähäni. Ojensin tassuani varovasti ja työnsin kynteni ulos. Tökkäisin napakasti emon kylkeä kynnelläni. Nyt tuo heräisi, ja voisimme leikkiä!
”Hmh…” emo murahti kääntäen kylkeään. Voi ei. Mäntyviiksi sen kuin nukkui! Minä olin liian iso nukkumaan. Tai en ehkä ihan. Minua oikeastaan väsytti aika paljonkin ja vähän enemmänkin kuin paljon. Silmäni alkoivat pikku hiljaa lupsahdella ja vaivuin uneen. En syvään – päiväuneen kuitenkin.
