Sammalpentu
Kirjoittaja: Sinna
”Varo vain, senkin tyhmä erakko!” kiljaisin ja raapaisin suurta kiveä kynnelläni. Kivi ei vinkaissut eikä pötkinyt pakoon, seisoi vain paikallaan suurena ja harmaana. Raapaisin sitä uudestaan, hieman kovempaa, ja odotin. Kivi ei vieläkään sanonut mitään. Kyllähän minä tiesin, että eivät kivet osanneet juosta ja eivät ne tunteneet kipua, mutta miksei tämä yksi kivi voinut tehdä poikkeusta ja leikkiä kanssani? Tuhahdin ja istahdin maahan odottamaan, että emo palaisi tuoresaaliskasalta. Minulla ei ollut edes nälkä, joten miksi Mäntyviiksi tyrkytti minulle kaikkea mahdollista ja väitti, että ’kasvavan pennun täytyy syödä’?
”Miksi ihmeessä?” kysyin kiveltä. Harmaa möhkäle ei vastannut. Otin murjotusasennon ja en kaikelta mököttämiseltäni edes huomannut emon paluuta.
***
”Tule, Sammalpentu, mennään syömään pentutarhan edustalle”, emo naukaisi. Säpsähdin hieman, mutta muutin ilmeeni normaaliksi ja vastasin viileästi: ”Noo… Hyvä on.”
Seurasin emoa pentutarhan luo, ja asetuin syömään hiirtäni nopein haukkauksin. Vilkuilin vieressäni aterioivaa Mäntyviikseä, joka söi hitaasti ja pureskeli huolellisesti joka suupalan.
”Emo?” kysyin yhtäkkiä. ”Voitko kertoa minulle tarinan?”
”Voinhan minä, mutta haluatko kuulla vaihteeksi tosiasioita?” Käänsin katseeni hiirestä emoon ja kurtistin kulmiani.
”Tosiasiat ovat tylsiä.”
”No entäpä jos kerron sinulle vaihteeksi jännittävän asian, joka on kuitenkin totta?” emo kysyi ja virnisti hieman.
”Ei sellaista ole olemassakaan!” huudahdin, mutta oikeastaan en olisi malttanut odottaa kertomusta. Emo ei onneksi välittänyt huudostani vaan aloitti kertomaan: ”Minäpä kerron sinulle Pimeyden Metsästä. Kuolleet kissat menevät kuoltuaan Pimeyden Metsään, josta he tarkkailevat meitä ja-”
”Eivät muuten varmasti mene!” keskeytin emon puheen. ”Sinä huijaat!” Emo otti kasvoilleen tavallisen ’kyllä-se-nyt-vain-on-totta-Sammalpentu’ ilmeensä ja huokaisi syvään.
”Kyllä se on aivan totta. Päälliköt saavat Pimeyden Metsältä yhdeksän henkeä, ja Pimeyden Metsä auttaa klaania vaikeina aikoina”, emo selitti hyvin, hyvin hitaasti, kuin en olisi muuten ymmärtänyt.
”Höpön löpön”, puuskahdin emolle ja yritin hymyillä rauhallisesti niin kuin emo silloin, kun selitti minulle ettei hirviökissoja ollut olemassakaan. Ikävä kyllä hymyni ei tehonnut emoon, joka katsoi minuun vakava ilme kasvoillaan.
”Sammalpentu kultaseni. Se on nyt vain totta, että Pimeyden Metsä on olemassa, ja sinne sinäkin menet kuoltuasi.”
”En minä halua!” huusin. Minua ärsytti, että jotkut kissat saisivat etuoikeuksia vain, koska olivat kuolleita! Ei se ollut reilua! Ei mitään Pimeyden Metsää ollut olemassakaan!
”En minä usko mihinkään Pimeyden Metsään! Vaikka se olisikin olemassa, niin sen kissat olisivat varmasti tosi tyhmiä!” kiljaisin niin kovaa kuin kurkusta lähti.
”Hys!” emo sihahti yhtäkkiä ja veti minut hännällään lähemmäs itseään. Hän vilkuili pelokkaan oloisena aukealla käveleviä sotureita ja tunki häntäänsä syvemmälle suuhuni. ”Ei tuollaisia saa puhua!”
”Mhikshi ei?” utelin tällä kertaa hiljempaa ja yritin sylkeä emon häntää suustani.
”Sammalpentu. Paina tämä nyt mieleesi. Vaikka et pitäisi Pimeyden Metsästä, et sano sitä ääneen. Et kenellekään”, emo sanoi äänessään epätavallisen tiukka sävy. Sain syljettyä hänen häntänsä pois ja mutristin suutani. Miksen minä saanut puhua mitä minä halusin?
”Minä en-” aloitin vihaisesti, mutta emo keskeytti minut: ”Ja jos asia ei ole sinulle selvä, saat mennä suoraan nukkumaan.”
”No on se sitten selvä”, murahdin hiljaa ja mulkaisin emoa vihaisesti.
***
Kävin viemässä hiiren rippeet tarpeidentekopaikalle ja palasin pentutarhalle. Sisällä huomasin Mahlapennun makoilemassa sammalvuoteellaan. Istahdin maahan ja katselin pesätoveriani hetken. Hän näytti miettivän jotain vakavaa, joten en viitsinyt keskeyttää, mutta hetken päästä innokkuus vei vallan ja kävelin toisen pennun luo. Kumarruin hänen ylleen ja annoin innokkaan hymyn levitä kasvoilleni.
”Tule leikkimään kanssani”, pyysin nopeasti. Mahlapentu ei näyttänyt innostuneelta.
”Mene yksin”, tämä tiuskaisi minulle.
”Yksin on tylsää!” valitin.
”Ota vaikka Sumusilmä mukaasi”, Mahlapentu puuskahti ja käänsi minulle selkänsä. Miksi ihmeessä hän ei halunnut leikkiä kanssani?
”Hän on sokea, ei hänen kanssaan voi leikkiä”, kivahdin Mahlapennulle. Minua suututti.
”Tule nyt, se on kivaa”, maanittelin hitaasti. Ehkä Mahlapentu haluaisi nyt tulla?
”Ihan tosi, jätä minut rauhaan!” Mahlapentu murahti äkkiä. Astahdin taaksepäin, ja kyyneleet kihosivat silmiini. Käänsin Mahlapennulle selkäni ja juoksin emon luokse. Hän istuskeli pesän perällä puhumassa Sumusilmän kanssa.
”Emo! Mahlapentu huusi minulle!” itkin ja juoksin emon kylkeen kiinni. Emo vilkaisi minuun vähän kummissaan ja hymähti hieman.
”Kaikki kaipaavat joskus hieman omaa rauhaa. Kyllä hän saa sinulle sanoa, jos tulet häiritsemään häntä”, emo selitti. Huokaisin ja lähdin pois, en viitsinyt edes vastata. Miksi aina oli niin tylsää? Kävelin sammalilleni ja kävin makaamaan. Laskeva aurinko loi säteitään pentutarhan ovensuusta sisään, ja varjot alkoivat jo tihentyä. Mietin Pimeyden Metsää, ja sitä, kuinka emo väitti sen olevan olemassa. Miten emo saattoi olla niin älytön? Silmäni alkoivat pikku hiljaa lupsahdella ja pian olinkin jo syvässä unessa.
***
Heräsin, kun auringonvalo siivilöityi katon lävitse turkkiini ja lämmitti kehoani. Nousin nopeasti ylös ja venyttelin hieman. Klaaninvanhimmat ja emo sekä Mahlapentu nukkuivat vielä sikeästi, enkä viitsinyt mennä herättämään aikuisia. Sen sijaan Mahlapentu näytti paljon mukavammalta nukkuessaan, joten ehkä hän haluaisi nyt leikkiä kanssani? Kumarruin pennun ylle ja kosketin kevyesti kuonollani hänen korvaansa. Mitään ei tapahtunut.
”Mahlapentu?” kuiskasin hiljaa ja jäin odottamaan, että pesätoverini heräisi.
//763 sanaa
//Mahlapentu?
