Särösärinä
Kirjoittaja: Saaga
Keskusteluni Säihkysielun kanssa keskeytyi yllättävästi, kun pentu nimeltään Katajapentu tunki mukaan leirin muurin sisästä. Hetken ihmettelin, että miten naaras oli onnistunut pysymään piilossa ja vielä olemaan satuttamatta itseään, mutta annoin sen olla. Ihastuttavan hyvät vaanimistaidot hänellä kuitenkin oli. Pentu kysyi ketä me olimme. Säihkysielu, puheliaampana yksilönä, otti keskustelusta kopin ja alkoi kertoa itsestään.
“Tässä on…” hän empi, “ystäväni, Särösärinä.
Nyökkäsin. Mielessäni kulki miljoona ajatusta kollin sanoista. Ystävä? Olimmeko me muka jotain enemmän? Me olimme kumpikin kolleja eikä Katajapennun emo takuulla halunnut pentunsa törmäävän kahteen kolliin, jotka eivät edes tienneet olivatko ystäviä vai enemmän. Pysäytin ajatuksen. Enemmän? Mitä? Turkkini kihelmöi häpeästä. En minä ollut ihastunut. Enhän? En. Miksi ihastuisin kolliin? Miksi minua harmitti tulla kutsutuksi ystäväksi? Pudistelin ajatuksen päästäni pudistamatta fyysisesti päätäni vaikka mieli teki. Niin tarttuvaa sorttia ajatukset olivat olleet.
“Kyllä, olen Särösärinä. Minun perheeseeni kuuluu Laineliekki…ja no Tuiskutuuli. Emme ole kovin hyvissä väleissä jälkimmäisen kanssa”, nau’uin ilmeettömänä, ihan kuin ajatusmyrskyäni ei olisi tapahtunutkaan. Tarkkailin pennun reaktiota tarkkaan. Naaras vain nyökytteli. Aika laimeaa. Sanoisi edes jotain niin minun ei tarvitsisi keksiä puhuttavaa. Siirsin katseeni muualle.
“No, kukas sinä olet?” Säihkysielu kysyi innostavasti vilkaisten minuun. En tykännyt kysyä kysymyksiä vierailta, koska en ikinä voinut tietää miten he reagoisivat ja olisivatko kysymykseni liian tunkeilevia. Säihkysielu oli toista maata. Häntä ei hävettänyt vaikka hän saattoikin olla hieman ujo. Minä en ollut ujo, minä olin tyhmä.
//Kataja?
