Särösärinä
Kirjoittaja: Saaga
Kipu. En pystynyt ajatella muuta kuin kipua. Tykyttävä kipu, pistävä, viiltävä kipu. Kurkulla ja muilla haavoilla, mutta kurkun kipu oli pahin. Kissojen puhe vyörysi ulos heidän suustaan ryöppyinä, joista en saanut otetta. En erottanut sanoja toisistaan saatika sitten kirjaimia. Päässäni ei liikkunut juuri mitään. Näkökenttäni reunoilla sumeni jo kovaa vauhtia ja kävelyni muuttui lähinnä hitaaksi alaspäin sulamiseksi. Pian suistuin tajunnan rajan toiselle puolen ja silmäni täytti kirkas vaalea kellertävä valo. Hehkuna laantui ja tummapiirteinen miltei läpikuultava kissa ilmestyi eteeni tummassa metsässä. Olin Pimeyden metsän luona. Kissa katseli minua myötätuntoa silmissään.
“Kuolenko minä?” kuulin itseni kysyvän, vaikka en ollut tarkoittanut avata suutani.
“En tiedä ja vaikka tietäisin en kertoisi. Sinun on päätettävä kohtalosi itse”, kissa sanoi ja istuutui maahan. Maata ei peittänyt lumi, joten olin todella jossain toisessa ulottuvuudessa.
“Sulje silmäsi.”
Tein työtä käskettyä ja näin kolmannessa persoonassa oman hervottoman ruumiini Tuimakatseen selässä Aamuraidan sekä Kärppämyrskyn tukemana. Katselin itseäni hetken ja tajusin haavani vuotavan yhä. Maahan jäi verijäljet siihen, mistä Tuimakatse kulki. Räväytin silmäni auki ja olin taas pimeässä metsässä puiden katveessa. Hengähdin ja katsoin alaspäin. Turkkini oli puhdasta kaulan kohdalla. Pörrötin turkkia hiukan tassullani ja näin syvän pitkän arven, joka minulle jäisi jos selviäisin leiriin asti.
“Voinko minä oikeasti tehdä jotain selvitäkseni?” kysyin ja nostin katseeni siihen missä vieras kissa oli seissyt. Hän ei kuitenkaan ollut siinä enää, eikä tumma metsäkään. Tilalla oli oma reviirini, Kuolonklaanin koti. Tuimakatseen selässä matkustaessani tärähtelin ylös alas. Se teki kivusta vieläkin sietämättömämpää, mutta jaksoin kuitenkin sinnitellä hetken tajuissani. Silmäni sumentuivat ja olin taas pieni pentu leikkimässä Mäntyviiksen kanssa mäyräleikkiä. Naaras allani hytkyi naurusta tömistellessään. Tuiskepentu oli vierelläni ja kikatti. Silmäni painuivat taas kiinni, mutta tällä kertaa en nähnyt enää mitään.
***
Avasin silmäni varovasti. Hämärä pesä ympärilläni oli tuttu. Parantajien pesä. Olin selvinnyt. Nostin hiukan päätäni, mutta terävä polttava kipu säntäsi kaulaltani ympäri kehoa. Laskin pääni heti takaisin alas. Kettu. Olin saanut pahan iskun siltä. Kuinka kauan olin ollut unessa? Onneksi Sumutuuli huomasi hereillä oloni ja tassutti luokseni.
“Hei, tiedätkö missä olet?” naaras naukui ja sanat saivat minut hetkeksi pyörimään mitä jos -ajatuksissa. Tiesin kuitenkin, ettei minua oltu voitu kidnapata.
“Parantajien pesässä”, nau’uin käheästi. Yllätyksekseni puhuminen ei juurikaan tuottanut ylimääräistä kipua.
“Hienoa. Nukuit kaksi auringonlaskua, nyt on aamu”, Sumutuuli kertoi ja raotti kaulallani ilmeisesti levänneitä lehtiä. Se kivisti hiukan, joten irvistin.
“Haavasi oli aika syvä ja sen paranemiseen menee tovi, mutta mitään pysyvää vammaa sinulle ei pitäisi jäädä. Klaanitoverisi toivat sinut leiriin ihan viime tipassa. Särkeekö sinua?”
“Särkee”, vastasin ähkäisten.
“Voin antaa sinulle vähän yrttejä kipuun ja lepoon, jotta kehosi saa palautua.”
“Kyllä kiitos.”
Niinpä kävin taas unille. Se kai oli hyvästä, sillä kehoni todella tarvitsi unta kettuvälikohtauksen jälkeen.
***
“Olet jaksanut hyvin, Särösärinä”, Säihkysielun sanat lämmittivät sydäntäni. Hän oli kiertänyt häntänsä omaani ja istui lähelläni. Katselin häntä liikuttamatta päätäni maasta. Ties kuinka kauan olin jo joutunut makaamaan tällä samalla kyljellä, jotten aukaisisi haavaani.
“Rakastan sinua tähtiin ja takaisin”, naukaisin heikosti ja tunsin Säihkysielun nenän koskettavan poskeani.
“Minäkin sinua.”
Olin niin ylpeä itsestäni, että olin vihdoin saanut sanottua lempeydet ääneen.
***
Haavani lisäksi sairastuinkin vielä, enkä edes tavalliseen nuhaan vaan viheryskään. Minut muiden sairastuneiden tapaan vietiin leirin ulkopuolelle erityksiin. Heräsin kuumeisena ja hyvin janoisena. Nostin päätäni. Haavani oli jo melkein ummessa, joten liikkuminen oli helpompaa. Katselin ympärilleni ja nousin varovasti jaloilleni. Puikahdin ulos pesästä kömpelöin askelin ja söin lunta pahimpaan janoon. Vain lyhyessä kävelyssäkin aloin huohottamaan pahasti ja yskän puuskat purkautuivat pakolla ulos suustani. Vapisin kylmästä ja palasin pesään hoippuen. Kumarruin alas kyyhöttämään ja yskin raskaasti. Harakkahaave seisoi vierelläni ja katsoi minua. Nostin päätäni katsoin kollia.
“Minun on päästävä makuulle”, kähisin ja yskähdin taas. Tavanomaisen vihreän liman sijasta suustani lennähti verta. Jalkani pettivät alta ja silmäni yrittivät pakottaa itsensä kiinni. Kissoja oli kerääntynyt ympärilleni.
“Sumutuuli! Särösärinä tarvitsee apuasi!”
Harakkahaave ja pari muuta kissaa olivat kyyristyneet eteeni.
“Astukaa kauemmas. Hänellä on mustayskä.”
Se oli viimeinen lause, jonka kuulin ennen silmieni sulkeutumista. Tällä kertaa kyseessä ei ollut tavallinen silmien räpäytys. Ehkä jonkun silmiin olisin vain voinut käydä levolle, mutta viimeisen korisevan henkäyksen paetessa huuliltani oli kaikille läsnäolijoille selvää, etteivät silmäni enää ikinä aukeaisi.
//lepää rauhassa rakas Särö
