Sielukaiho
Kärpässointu ehdotti, että olisimme palanneet leiriin, mutta oikeastaan se vain tuntuisi vaikeuttavan välejämme. En toki tiennyt, miten se naaraan mielessä toimi, mutta minusta toisilta pakeneminen ja eristäytyminen tuntuisi juurikin enemmän siltä, että ystävyytemme loppuisi siihen. Niin en ainakaan antaisi tapahtua! Kärpässielu oli minun ystväni, halusi hän sitä tai ei! Hän sai yrittää tappaa minut niin monta kertaa kuin koskaan halusi, mutta minä en antaisi hänen karata minulta!
“Nääh, meillä on vielä paljon tehtävää! Halusin näyttää sinulle yhden kivan kukkakedon juuri metsän ja nummen rajalla. Tule!” naukaisin tahtomatta enää näyttää minkäänlaista kauhua ja pelkoa siitä, mitä Kärpässointu oli tehnyt. Hän oli – ainakin toivottavasti – vain yrittänyt jekkuilla kanssani.
“Oletko varma?” mustaturkkinen naaras kysyi vielä epävarmana, mutta kun käänsin päättäväisen katseeni häneen hän taisi tajuta, että en pelleillyt tällä kertaa. Olin nähnyt kukkakedon aiemmin ollessani saalistamassa. Se oli erään matalaoksaisen kuusen oksien suojassa. Oksat levisivät vieläpä leveälle, joka antoi tilaa muutamalle kissalle istua siellä.
“Tule nyt vain. Ellet yritä toistamiseen tappaa minua, minulla ei ole syytä jättää pientä retkeämme tähän. Vai etkö sinä halua? Jos asia on siitä kiinni, voimme myös palata leiriin”, naukaisin ystävälleni.
//Kärpässieni
