Sielutassu
Tassuni kihelmöivät innostuksesta, kun oli viimein arviointini aika. Minun tulisi vain suoriutua tarpeeksi hyvin, jotta Kortetuike kokisi minun olevan valmis tulemaan soturiksi. Mutta sehän olisi helppo nakki! Minä olin enemmän kuin valmis tulemaan soturiksi! Mikään ei enää estäisi minua pääsemästä arviointiani lävitse ja saamasta omaa soturinimeäni!
“No niin, Sielutassu. Tehtävänäsi on napata niin paljon riistaa, kun ikinä pystyt ennen auringonlaskua. Minä pidän sinua silmällä, mutta älä anna sen häiritä suoriutumistasi”, Kortetuike naukui, kun olimme astelleet ulos leiristä metsään. Päivä oli vasta alullaan, joten minulla olisi rutkasti aikaa tehdä suoritukseni. Ja minähän tulisi suoriutumaan ainoastaan hyvin!
“Jos mitään sattuu, olen aina lähistöllä, joten kutsu minua vain niin selvitämme asian”, mestarini naukui vielä. Nyökkäsin hänelle itsevarmana. En minä antaisi minkään mennä huonosti. Minä pääsisin tästä arvioinnista lävitse leikiten!
“Älä huoli, Kortetuike, minä pidän huolta siitä, ettei mikään tule tielleni!” naukaisin kuono korkealle kohotettuna ja katsoin silmät kimaltaen mestariani. Hän hymyili minulle ja nyökkäsi sitten.
“Selvä, voit lähteä nyt suorittamaan”, hän naukaisi ja sen enempää hänen ei tarvinnutkaan sanoa, kun pinkaisin jo liikkeelle. Etsisin jokaisen saaliin koko reviiriltä ja kantaisin ne kunnialla leiriin! Tai ehkä nappaisin niinkin paljon, että en voisi kantaa kaikkea leiriin ilman apua!
Nuuskin ilmaa juostessani metsässä ja ryhdyin vähitellen hidastamaan tahtiani. Ryhdyin tekemään mielessäni kaaviota siitä, mihin minun olisi hyvä mennä ja missä järjestyksessä. Suunnittelin kulkevani ensin metsässä suunnaten kohti koivumetsää ja sieltä lähtisin kiertämään nummea.
Kuulin lähistöltä puheensorinaa, joka sai keskittymiseni karkaamaan hetkeksi. Lähestyin ääntä hiljaa ja huomasin partion. Siinä oli mukana Korppitähti, Hiilihammas, Järviloiste sekä Ahventassu. He taisivat olla tavanomainen rajapartio, sillä he suuntasivat kohti Eloklaanin pohjoisrajaa. Olisin muuten tervehtinyt heitä, mutta minulla oli kiire saalistaa kaikki saalis metsästä!
Kipitin nopeasti metsää pitkin kohti astinkiviä, joiden kautta ylittäisin joen ja pääsisin koivumetsään. Samalla kuonooni kuitenkin kantautui varpusen haju. Kohotin kuonoani ja yritin selvittää hajun suunnan. Varpunen olisi oikein mainio saalis, etenkin, jos se oli oikein pulska!
Lähdin paikantamaan varpusta heti, kun sain hajun suunnan varmistettua. Innostus kihisi koko kehossani. Olin enemmän kuin valmis puremaan hampaani saaliiseen. Sen jälkeen voisin etsiä lisää hyvää saalista ja näyttää kaikille kuinka hieno soturi oikeasti olin!
Pian lintu ilmaantui näköpiiriini. Varmistin saman tien tuulen suunnan ja koetin varmistaa, että lintu ei voisi huomata minua millään tapaa. Tämä oli minulle tärkeämpää kuin mikään muu!
Lähestyin lintua takaapäin ja pidin katseeni siinä koko ajan. Laskin tassuni maahan höyhenenkevyesti ja pidin huolta siitä, että häntäni ei koskisi maata. En voisi antaa linnun huomata minua, en missään nimessä.
Jokainen askel tuntui vievän pienen ikuisuuden ja tuntui siltä, että olisin ollut kuita siinä samassa paikassa vaanimassa sitä samaista lintua. Mutta kuitenkin ponnistaessani sitä kohti sain linnun napattua kynsiini. Viimeistelin sen samaten nopealla ja siistillä tappopuraisulla, varmistaen saaliini.
Haudattuani linnun hyvään paikkaan, josta voisin hakea sen myöhemmin, lähdin suuntaamaan kohti koivumetsää. Ylitin joen ketterillä loikilla ja saavuin pian koivumetsään. Siellä yritin löytää heti uuden saaliin tuoksun.
Pian kuonolleni lehähti tuttu inha tuoksu. Orava. Sitä en varmasti nappaisi. En halunnut koskea edes kynnen päällä oravaa! Ne olivat ällöttäviä ja pelottavia ja niistä ei ikinä tiennyt, mitä niiden päässä liikkui!
Jätin siis oravan, vaikka tiesin, että se voisi olla virhe. En vain voinut alentua sellaiselle tasolle, että todella yrittäisin napata oravan. Siksi siis päätin jättää sen. Se oli täysin kiinni omasta kunniastani!
Sittemmin saaliin löytäminen tuntui vain hankaloituvan. Aina, kun haistoin saaliin hajun, tajusin, että aikaisempi saalistuspartio oli löytänyt jo samaisen eläimen, napannut sen ja vienyt sen mukanaan. Tämä siis olikin vaikeampaa, kuin olisi luullut.
Nummelta sain vielä kiinni yhden jäniksen, jonka jahtasin kiinni juosten. Suoritus oli ollut mielestäni oikein upea ja saatoin mielessäni vannoa, että Kortetuikekin oli minusta sillä hetkellä oikein ylpeä!
Kuolonklaanin rajan toisella puolella näin hiiren ja todella jäin pohtimaan olisiko ollut kannattavaa ylittää raja varmistaakeni riistan omalle klaanilleni. Kuitenkin rajan ylitys oli vakava rike, joten pitkän pohdinnan jälkeen päätin olla ryhtymättä siihen.
“Eiköhän tämä riitä”, Kortetuikkeen nauku kuului yhtäkkiä takaani. Käänsin päätäni ja kohtasin mestarini katseen. Hän hymyili minulle ylpeänä.
“Olet suoriutunut hyvin ja olet varmasti nälissäsi, joten jätetään tämä nyt tähän. Palataan siis hakemaan saaliisi, lähdetään takaisin leiriin ja menen sitten tekemään raporttini Korppitähdelle. Saat varmasti tietää tuloksesi myös pian”, valkea soturi naukui rauhallisesti. Siitä hetkestä olinkin jo varma, että olin suoriutunut hienosti ja pian minut jo nimitettäisiin täysivaltaiseksi soturiksi!
“Minusta suoriuduin hienosti! Olisi rike olla nimittämättä minua nyt!” vitsailin ja mestarini kehräsi hieman samalla, kun suuntasimme kohti paikkaa, jonne olin jättänyt nappaamani jäniksen.
“On hienoa olla itsevarma, mutta älä anna sen nousta päähäsi. Eloklaani tarvitsee rehtejä kissoja”, kolli naukui. Hymyilin hänelle leveästi.
“En anna, Kortetuike!”
Siistin turkkiani nopeilla sukaisuilla. En ollut varma, milloin minut nimitettäisiin, mutta tapahtuipa se milloin tahansa, tahdoin olla valmis! Halusin, että näyttäisin yhtä hyvältä kuin oikeasti olin! Toisin sanoen tahdoin, että muut kissat saattoivat vain katsoa minuun päin ja tuntea sen, että olin enemmän kuin valmis tulemaan soturiksi ja saamaan täysivaltaisen soturin tittelin itselleni!
Pian kuuluikin päällikön, Korppitähden, kutsuhuuto, kun hän kutsui klaania koolle. Nuolaisin rintaani vielä parin kerran ja lähdin sitten nopeasti muiden seuraan kuulemaan päällikön sanaa. Nyt minut varmasti nimitettäisiin! Minusta tulisi hieno soturi!
Ryhdyin pohtimaan millainen soturinimestäni tulisi. Ehkä se olisi jotain pelottavaa, kuten Sielukita tai Sieluhämärä! Tai sitten jotain pehmeämpää, kuten Sielutupsu tai Sielukukka.
“-Sielutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania vaikka henkesi uhalla?” yhtäkkiä Korppitähden puhe porautui paksun kalloni lävitse. Katsoin päällikköön silmät sädehtien.
“Lupaan!” ilmoitin rintaani pörhistäen.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sielutassu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Sielukaihona. Tähtiklaani kunnioittaa nokkeluuttasi ja innokkuuttasi, ja hyväksymme sinut Eloklaanin täydeksi soturiksi”, Korppitähti naukaisi hymyillen. Ympärilläni klaani alkoi hurrata raikuvasti ja tunsin ylpeyden virtaavan jokaisessa turkkini karvassa. Olin viimein soturi! Eloklaanin täysivaltainen soturi!
Loikin vasta nimitetyn ystäväni, Kärpässoinnun luokse virnuillen. Enää hän ei ollut minua edellä elämässä! Minä olin vähintäänkin hänen tasollaan nyt!
“Nyt minäkin olen soturi ja voimme tehdä vaikka mitä yhdessä!” intoilin ja naaras katsoi minua hieman hämmästellen. En tiennyt, mitä hän hämmästeli, mutta ei se minua kyllä kiinnostanutkaan.
Tuuli pörrötti turkkiani. Oli viileää, kuten öisin monesti olikin. Taivaalla oli pilviä, joten en voinut edes katsella tähtiä. Jouduin siis oikeasti keskittymään tehtävääni, eli vartioimiseen. Minun tuli pitää silmällä, ettei mitään hämärää tapahtunut sillä välin, kun muut nukkuivat. Esimerkiksi Kuolonklaanin yllätyshyökkäys Eloklaanin kimppuun. Se olisi ollut mielenkiintoista, mutta saatoin vain olla iloinen, ettei niin käynyt.
Pian ulos saapui Käärmekulta. Hän vilkaisi minua, mutisi jotain siitä, että lähti vain kävelylle ja katosi sitten jonnekin aluskasvillisuuden sekaan ja puiden taakse. Minnehän hänkin mahtoi matkata? Olikohan varapäällikkö koskaan pohtinut millaista olisi lähteä reviirin ulkopuolelle tutkimaan maailmaa?
Käänsin päätäni, kun kuulin ääntä pensaikosta. Oliko se Kuolonklaani? Kuitenkaan ilmassa ei ollut Kuolonklaanin hajua, joten asia ei voinut olla niin. Eikä se ollutkaan. Pensaikosta ilmaantui vain vaivainen hiiri. Katsoin sitä tarkkaan. Olisin voinut helposti loikata sen kimppuun ja napata sen pieneksi naposteltavaksi samalla, kun olin vahdissa. En kuitenkaan tehnyt niin. Miksi? Koska hiiri ei ollut siinä kauaa, enkä tiennyt sainko tehdä niin. Minun kuului keskittyä vain vartioimiseen.
Totta puhuen en ollut mikään parhain vartioimisessa. Olisin tahtonut tehdä jotain jännempää, mutta kai ulkona yön läpi istuminen oli myös jotain, jota soturin tuli osata tehdä. En tiennyt mitä varten, mutta ainakin nyt osasin senkin.
Katselin taivaalla hiljalleen ohitse lipuvia pilviä. Ne eivät päästäneet tähtitaivasta näkyville vaan peittivät sen kokonaisuudessaan paksun kerroksensa taakse. Olisin arvostanut edes pientä vilahdusta esi-isistäni. Tai etenkin emostani. Oliko hän minusta ylpeä nyt?
Liikehdin hieman paikoillani etsien parempaa asentoa ja kohtaa istua. En ollut koskaan tajunnut kuinka epämukavalta tuntui istua koko yö paikoillaan samassa kohdassa. Olisi siis parempi keksiä jokin hyvä kikka pitää itseni edelleen henkisesti hengissä pitkän yönkin jälkeen.
Kuljin ensimmäisessä partiossani soturina! Se oli minulle hieno hetki! Kuitenkaan en voinut täysin keskittyä, sillä vilkuilin jatkuvasti rajan toiselle puolelle ja pohdin, mitä kaikkea tuntematonta sieltä saattaisikaan löytyä.
“Sielukaiho, kuunteletko sinä lainkaan?” Talvikkitakku tiuskaisi. Vilkaisin naaraaseen hiljaa ja nyökkäsin.
“Kyllähän minä kuuntelen!” valehtelin pikaisesti. Pieni valkea valhe ei haittaisi, kunhan en olisi vahingossa jäänyt paitsi jostain tärkeästä. Enkä uskonut että se oli tilanne tällä hetkellä.
“Nyt on ollut rauhaisaa. En usko, että Kuolonklaanilla on mitään pahaa mielessään tällä hetkellä”, Tuikelintu naukaisi rauhallisesti. Aivan. He siis puhuivat Kuolonklaanista.
“Jos he uskaltautuisivat käpälälläkään meidän puolellemme, minä rökittäisin jokaisen heistä!” ilmoitin innokkaasti. Muut partion jäsenet vilkaisivat minua hieman eri reaktioin. En ollut varma pitivätkö he vitsistäni vai eivät.
“Suunnataan takaisin leiriin”, Talvikkitakku ilmoitti vai ja lähti tassuttamaan päin leiriä kommentoimatta vitsiini millään muotoa.
Seurasin siis vain hiljaa naarasta takaisin leiriin, jossa hän lähti tekemään raporttia jostain Korppitähdelle sillä välin, kun muut erkanivat kaikki eri suuntiin.
Huomasin Kärpässoinnun leirissä vähän matkan päässä yksin. Hän vaikutti olevan ajatuksissaan, mutta en uskonut pienen häiriköinnin häntä haittaavan, joten loikin hänen luokseen.
“Hei, Kärpässointu!” naukaisin pirteästi naaraalle ja istahdin hänen vierelleen lupia kyselemättä. Olimme ystäviä, joten en minä mitään lupia tarvinnut!
“Mitäs pohdiskelet? Nätit vihreät silmäsi tuntuivat katsovan tyhjää päin kuin näkisit haamuja!” vitsailin pirteästi ja tönäisin leikikkäästi ystäväni lapaa omallani.
//Kärpiäinen?
