Sinipentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Sinipentu katsoi Sulkapentua muka puntaroiden. Tosiasiassa naaras oli jo heti suunnitelmasta kuullessaan päättänyt lähteä sisarustensa mukaan parantajan pesälle, sillä uskoi sieltä löytyvän jotain mielenkiintoista. Hän kuitenkin esitti miettivänsä asiaa pitkään, koska ei halunnut vaikuttaa liian sinisilmäiseltä.
”Hyvä on, minä tulen”, hän myöntyi lopulta. Sulkapentu katsoi häntä innostuneena ja nyökkäsi.
”Mennään sitten, kun emo on nukahtanut”, raidallinen pentu puhui hiljaa ja vilkaisi sammalilla makoilevan Tuhkajuovan suuntaan vaivihkaa. Sinipentu seurasi hänen katsettaan, mutta hänen sisällään kupliva innostus ei näkynyt mitenkään hänen kasvoiltaan. Jostain syystä tunteiden ilmaisu kasvolihaksilla ei tuntunut naaraasta kovin luonnolliselta. Siksi hän juhlikin aina kaikkia pieniä ja suuria saavutuksiaan hiljaa päänsä sisällä, toisinaan hän saattoi kyllä mainita löydöistään sisaruksilleen tai isälleen ja hymyillä kömpelösti, mutta sellaista tapahtui vain hyvin harvoin – kuten tänään aiemmin aamulla, kun varis oli pudottanut sulan ja Sinipentu oli löytänyt sen.
”Minä palaan nyt kivikokoelmani luo, jos sopii. En halua, että Mustikkapentu sotkee sitä”, Sinipentu sanoi, eikä osannut oikein tulkita siskonsa kasvoille muodostunutta ilmettä. ”Hakekaa minut sitten, kun on aika lähteä.” Sen jälkeen hän tepasteli pesän poikki takaisin kiviensä luo ja mulkaisi Mustikkapentua, joka kurkki hänen suuntaansa varovasti sammaltensa päältä. Sinipentua alkoi ärsyttää kollipennun tuijotus, joten hän viittasi tätä tulemaan luokseen hännällään. Mustikkapennun katse kirkastui ja hän kömpi sammalten yli, kunnes pääsi kovalle maalle ja kipitti kiinni Sinipennun kylkeen.
”Miksi sinä tykkäät niin paljon kivistä?” Mustikkapentu kysyi.
”Koska niillä ei ole suuta.”
”Miksi se on muka hyvä juttu?” Mustikkapentu katsoi Sinipentuun kummastuneena, mutta tajusi viimein naaraan happamasta ilmeestä sulkea suunsa.
Vähän ajan päästä Sinipentu huomasi Sulkapennun viittovan häntä luokseen. Sinipentu laski juuri nostamansa kiven takaisin maahan ja käski Mustikkapennun pysyä kaukana kivistään ja mennä vaikka nurkkaan istumaan, kunhan hän ei ollut tiellä. Sitten valkea naaras tassutti Sulkapennun ja Sähköpennun luo, jotka odottivat häntä pesän reunalla, juuri sopivasti suojassa liian uteliailta katseilta.
”Joko me mennään?” hän puhui hiljaisella äänellä, kuten Sulkapentukin oli tehnyt aiemmin, jottei herättäisi huomiota tai saisi ketään joutilasta klaaninvanhinta kiinnostumaan heidän suunnitelmastaan.
//Sisarukset?
//317 sanaa
