Sirupentu

Katson kuinka sammalpallo lentää taas minua kohti. Loikkaan hieman ylöspäin ja saan pallon tipahtamaan ja pysähtymään maahan. Minua alkaa tylsistyttää jatkuva pallon heittely.
”Nopsaliekki voimmeko tehdä jotain muuta, vaikka piilosta?” Ehdotan.
Kolli nyökkää ja hymyilee minulle. Pompahdan ilosta pystyyn ja katson Nopsaliekkiin iloisena.
”Minä voin laskea etsi sinä piilopaikka!” Nopsaliekki sanoo ja sulkee silmänsä.
Kuulen kuinka kolli laskee ja nopealla ja mahdollisimman hiljaisella liikkeellä ryntään etsimään piiloa. En tunne vieläkään kunnolla leiriä, mutta kai minulla on pienen kokoni ansiosta mahdollisuus löytää oiva piilo. Juoksen ympäriinsä ja katson mahdollisia paikkoja. Pentutarhaan en halua mennä sillä se olisi mielestäni aivan ilmiselvää! Kun katselen paikkoja huomaan sen kiven. Voisiko sen taakse mennä piiloon. Kun juoksen nopeasti lähemmäs kiveä huomaan sen vierellä kolon. Ehkä se on kuitenkin kielletty paikka, joten en uskalla mennä sinne. Seuraavaksi löydän Kimalaistoiveen esittelemän soturien pesän. Kaksi valtavaa kuusta olisi oiva piilopaikka ja niiden juurakossa sijaitseva soturienpesä oletettavasti aika tyhjä. Kun pääsen lähemmäs yritän etsiä sopivaa piilopaikkaa. Olisi noloa jäädä kiinni sotureille siitä, että on hiipinyt pesään. Siksi hylkään loistavan suunnitelmani ja huomaan paniikin iskevän, eihän Nopsaliekki nyt ikuisuutta aio laskea. Päätän hädissäni mennä oppilaiden pesän lähelle ja yritän etsiä kaikin keinoin miten piiloutuisin sinne. Lopulta juoksen pentutarhalle ja sille toiselle pesälle jossa klaaninvanhimmat asuvat. Juoksen vain klaaninvanhinten pesän vierelle. Tungen keskelle karhunvatukkapensaikkoa ja yritän olla välittämättä raapivista ja hieman polttavista haavoista, mitä karhunvatukan piikit tekevät. Haistan veren ja olen kauhuissani. Peruutan pois karhunvatukoiden keskeltä ja huomaan ettei Nopsaliekki enää laske aukiolla. Hiivin peloissani sisään klaaninvanhinten pesään.
”Sirupentu mitä ihmettä sinähän vuodat verta!” joku klaaninvanhimmista – tai niin ainakin oletan huudahtaa.
Kyseessä on naaras jonka turkissa on tabbykuvioita. Pesässä nukkuu lisäksi mielestäni ainakin yksi kissa. Pesässä on vielä niin hämärää etteivät silmäni ole vielä siihen tottuneet.
”Kuka olet ja voisitko puhua hiljempaa minä leikin piilosta Nopsaliekin kanssa ja etsin piiloa.” vastasin mahdollisimman hiljaa ja toivoin naaraan kuulevan.
”Minä olen Salviakatse ja tule vaikka piiloon tänne minun sammalpetini taakse.” Naaras vastasi ja osoitti hännällään paikkaa hänen petinsä ja toisen petin välissä.
Hiljaa hiipien kävelin varovasti sammalpetien väliin ja yritin varmistaa ettei minua näy. Takanani olevassa petissä ei nukkunut sillä hetkellä ketään. Painauduin mahdollisimman pieneen kyyryyn ja näin ainoastaan Salviakatseen pään ja selän. Nenäni haistoi yhä pienen määrän verta ja toivoin, ettei Nopsaliekki saisi hajun lähdettä selville. Ikuisuudelta tuntuvaan aikaan en kuullut juuri mitään vain hiljaisen tuhinan. Lopulta askeleet pesällä saavat minut jännittymään ja menen yhä pienempään kasaan. Tunnistan Nopsaliekin tuoksun ja olen kauhuissani. En yleensä ota leikkejä näin tosissaan, mutta nyt haluaisin pysyä piilossa pitkään.
”Hei Salviakatse oletkos nähnyt täällä klaaniin tullutta uutta pentua?” Kuulin Nopsaliekin kysyvän.
Sydämeni hakkasi ja pelkäsin sen kuuluvan pentutarhalle asti. Korvissani kohisi ja mieleni teki paljastaa missä olen.
”En ole nähnyt, täällä on täysin rauhallista”, Salviakatse kuitenkin sanoi.
Nopsaliekki ei vastannut mitään vaan tuli kokoajan lähemmäs mielestäni loistavaa piilopaikkaani. Tottakai kolli haistaisi minut ja minut löydettäisiin. Kolli tuli hetki hetkeltä lähemmäs. Lopulta tämä miltei kosketti minua.
”Sirupentu löysin sinut!” Kolli huudahti.
Nousin ylös piilostani vähän pettyneenä. Olisihan minun pitänyt asia jo käsittää, kun tiesin Nopsaliekin löytävän minut.
”Okei nyt on minun vuoroni laskea!” Totean iloisena.

Lasken päässäni numeroita ja pidän silmäni visusti kiinni. Minulla on hyvä hajuaisti, joten aion käyttää sitä Nopsaliekin löytämiseen. Hetken kuluttua avaan silmäni ja katselen ympärilleni. Paahtavan kuuma aurinko porottaa turkkiani vasten ja pian tajuan, että on jo selvästi yli aurinkohuipun. Haistelen ilmaa ja yritän erottaa Nopsaliekin ominaistuoksun joukosta. Haistan monia hajuja joista moni on jo laimeita. En tietenkään osaa vielä kunnolla erottaa puoliakaan hajuista. Nopsaliekin haju erottuu pääaukiolla siinä kohdassa jossa leikimme sammalpalolla. Minun on kuitenkin hankala erottaa tuoreemmat hajut hieman vanhemmista hajuista. Lopulta löydän Nopsaliekin tuoksun. Alan seurata sitä mutta se mutkittelee eri hajujen sekamelskassa, kuin Nopsaliekki olisi tarkoituksella yrittänyt sekoittaa pääni. Luovutan hajun seuraamisen suhteen ja päätän aloittaa etsinnät parantajan pesältä. Lopulta kun saavun lähemmäs parantajanpesää haistan vahvemman Nopsaliekin tuoksun. Alan seurata uudelleen hajua päättäväisenä. Kun katson eteenpäin soturienpesälle erotan hienoisesti karvaa.
”Nopsaliekki oletko se sinä?” kysyn.

//Nopsa?

Author: Sarifiina

Olen positiivinen ja aktiivinen 13 v kirjoittaja joka rakastaa juonikuvioiden keksimistä. Mun hahmoista saa helposti seuraa jos se on tilanteessa vapaa.