Sirupentu

Kyykin riistakasan saaliiden alla. Nopsaliekki etsi minua jopa pentutarhasta. Kolli viipyi siellä pidempään, koska hajuni oli pinttynyt sammaliin. Päästin valtavan haukotuksen ja huokaisin. Minua alkoi jo väsyttää ja aurinkokin oli laskemassa. Lopulta Nopsaliekki käveli riistakasan suuntaan. Hän kierteli ja kaarteli, mutta ei tuntunut löytävän minua. Lopulta väsyneenä päätin vain tulla esiin piilostani. Hiiri ja orava jotka olivat olleet päälläni putosivat pois kasasta ja vihdoin Nopsaliekki siirsi katseensa minuun.
”Sirupentu, mitä ihmettä sinä teit riistakasassa?” Kolli kysyi.
Katsoin tähän väsyneenä ja uusi haukotus karkasi suupielistäni. Nopsaliekki katsoi minuun lempeällä katseellaan, eikä sanonut enää mitään. Kolli käveli luokseni ja alkoi taluttaa minua pentutarhalle. Tassuni huojuivat ja meinasin kertaalleen kaatua maahan. Pentutarhalla oli muuten hiljaista, mutta Kimalaistoive oli pesemässä itseään petinsä vieressä.
”Sirupentu olet todella väsynyt on aika mennä nukkumaan!” Naaras totesi keskeyttäen tekemisensä.
Mau’uin jotain epämääräistä vastaukseksi ja painauduin sammaliin. Heti, kun suljin silmäni vajosin uneen.

Heräsin ja olin vehreällä ruoholla. Alue oli täynnä kukkia ja ihailin paikkaa enemmän kuin mitään. Aurinko hohti kirkkaasti ja pilvet näyttivät höyheniltä. Ihmettelin suunnattomasti, missä olin. Aloin juosta ja ihailla maisemia. Alueella liihotti lintu ja sen laulu kuulosti kauniilta. Katseellani huomasin myös pienen perhosen. Kyyristyin alemmas ja aloin hiipiä perhosta kohti. Loikkasin, mutta perhonen liihotti jo eteenpäin. Lopulta nenääni tuoksui hiiri. Näin pienen ruskean otuksen kukkien seassa. Typerys kaiketi yritti piilotella. Loikkasin sitä kohti ja hiiri ei liikahtanutkaan. Sain otuksen tassuihin ja tapoin sen puraisemalla sen niskan poikki. Mehevä maku sujahti suuhuni ja aloin syödä hiirtä onneni kukkuloilla. Lempeä töytäisy sai minut hätkähtämään. Käännyin ympäri, mutta takanani ei ollut ketään. Minua töytäistiin uudelleen takanani ei vieläkään ollut ketään. Maailma ympärilläni alkoi sumentua ja hiiri tassuissani katosi. Parahdin peloissani ja vatsani kurni nälkääni.

Havahduin viimein hereille ja katsoin tympääntyneenä Kimalaistoiveeseen. Miksi mukavan naaraan oli pakko herättää minut.
”Huomenta Sirupentu!” Naaras naukui hellästi ja katsoi minuun hymyillen.
”Huomenta, näin mukavaa unta oliko pakko herättää?” Kysyn viikset harmistuksesta väreillen.
”Anteeksi”, Kimalaistoive naukui.
Pudistelin vain päätäni ja nousin ylös. Jos en kerran enää saanut nukkua voisin tehdä jotain muuta. Aloin nuolla turkkiani niin kuin olin Kimalaistoiveen nähnyt tekevän. Hetken minun touhujani katsottuaan naaras tuli auttamaan ja turkkini oli vihdoin siisti. Aloin venytellä ja pian tassutelin aukiolle katsomaan mitä muut tekivät. Käärmekulta klaanin varapäällikkö järjesteli viimeisiä partioita ja kissoja meni ulos tai tekemään jotain muuta. Nälkä vatsassani kurni yhä, joten tassutin riistakasalle ja otin sieltä mehevän hiiren.
”Haluatko leikkiä syömisen jälkeen?” Kuulin jonkun kysyvän.
Kun käännyin katsomaan näin naaraan jota en ollut aiemmin nähnyt. Naaras oli pienikokoinen ja vaaleanruskea. Yllätyin siitä, että tämä tuli puhumaan minulle.
”Ehkä!” Vastaan ystävällisesti ja pirteästi.
”Mukava kuulla osallistun illemmalla partioon, joten voisin leikkiä kanssasi hetken olen muuten Haukkakynsi!” naaras kertoi enempiä puhelematta.
”Minä olen Sirupentu”, kerron hiljaisella äänelläni.
Aurinko porottaa turkkiini ja hotkin hiiren nopeasti. Haukkakynsi oli ensimmäinen monista, jotka tulivat puhumaan minulle.
Heittelin sammalpalloa naaraan kanssa, kunnes tämän oli pakko valmistautua alkavaan partioon. Jäin taas yksikseni istumaan ja pohtimaan mitä voisin tehdä.

Päivä kului ja olin taas missä muuallakaan kuin parantajanpesän suulla. Tällä kertaa Leimusilmä ei ollut pesässä, joka hämmensi minua. Yleensä lempeä kolli oli aina pesässään ja minä pääsin muistelemaan kauniita yrttejä. Kaiken kuulemani perusteella halusin olla soturi, mutta en halunnut uida, joka kuulemma kuului koulutukseen. Parantajana oleminen olisi vain työlästä ja aika tylsää. Mielestäni oli kuitenkin mielenkiintoista tietää miten jotkin yrtit toimivat, ja minusta saattoi olla enemmän hyötyä soturina. Vaivuin täysin ajatuksiini. Jos olisin osannut olisinko voinut pelastaa isäni ja emoni. Toisaalta emo putosi veteen ja minä en aio mennä lähellekään vettä. Nousin ylös. Turha minun oli istuskella edes ajatuksiin vaipuneena keskellä parantajanpesän suuaukkoa. Näyttäisin muiden silmissä vain kahelilta. Yllättäen törmäsin johonkin pehmeään. Olin kävellyt eteenpäin katsomatta, kunnolla mihin päin edes kävelin. Näin Kimalaistoiveen ja Irvikidan ja olin törmännyt mukavaan naaraaseen vahingossa.
”A-anteeksi!” Sanoin melkein vinkuen.
”Ei se mitään Sirupentu!” Naaras vastasi omaan lempeään tyyliinsä.
”Minulla on tylsää joten mietin voisitko kenties kertoa jotain?” kysyin.
”Mielelläni!” Kimalaistoive naukui.
”Voisin kertoa sinulle Mesitähdestä tai siis nykyisestä Medestä” Kimalaistoive aloitti.
Mielestäni Mesi vaikutti mukavalta, vaikka en ollut koskaan tätä tavannutkaan. Hän oli kuulemma Eloklaanin perustaja eli ilman häntä oleilisin varmasti vieläkin yksinäni keskellä tuntematonta. Toisaalta en varmaan olisi selvinnyt edes paria päivää pitempään.
”Miksi Mesi ei ole enää Mesitähti?” Kysyin yllättäen kummastuneena.
”Hän ei ole enää päällikkö.” Naaras vastasi.
Nyökkäsin, sillä mielestäni selitys oli hyvä vaikka en oikeasti ymmärtänytkään asiaa kokonaan. Tarina kuitenkin jatkui. Se siirtyi toisiin kissoihin kuten Korppitähteen josta tiesin jo enemmän. Naaras ei ollut saanut mieleeni selkeää kuvaa, joka hieman harmitti minua. Halusin tuntea klaanini jäseniä enemmän ja paremmin. Välillä oloni tuntui liiankin rajatulta. En saanut käydä turvallisen leirin ulkopuolella, en oikein saanut tehdä mitään! Toki pystyin leikkimään, mutta minulla ei ollut täälläkään kavereita, joiden kanssa olisin voinut leikkiä päivittäin.

Itkin taas pitkästä aikaa, jotenkin parina edellisenä päivänä synkät ajatukseni olivat kadonneet sumuun, mutta yöllä näkemäni painajainen oli muuttanut tilannetta. Tunteeni eivät päästäneet minua rauhaan ja jouduin sen vuoksi jopa itkemään. Kimalaistoive sentään nukkui vielä. Hengittelin syvään ja kipitin pois pentutarhasta. Maidonvaalea taivas merkitsi alkavaa päivää. Tähdet jotka vielä sinnittelivät taivaalla jäivät pohdituttamaan minua. Olin kuullut Tähtiklaanista Kimalaistoiveen kautta. Siellä kuolleet kuulemma elivät onnellisina. En ollut varma mitä asiasta ajattelin. Halusin uskoa siihen, että vanhempani saivat olla siellä ja pääsisin tähtiklaaniin itsekin, mutta miksi tämä esi-isien paikka oli vienyt vanhempani pois? Enkö minä saanut elää perheeni kanssa vai oliko elämäni tähtiklaanin kohtalon mukaista. Jäin nyyhkyttämään ja katsomaan kuinka tähdet katosivat taivaalta jättäen tilalle sen tutun sinen, jonka päivisin aina näki.
”Sirupentu täällähän sinä olet!” Kuulin Kimalaistoiveen tutun äänen.
Lempeä naaras juoksi tai lähinnä konkkasi kolmella jalallaan luokseni. Painauduin naarasta vasten ja annoin viimeisten kyynelien valua naaraan pörröiselle turkille.
”Kimalaistoive?” aloitin kysymystäni, jonka päätin lopettaa heti.
”Mitä Sirupentu?” Naaras kuitenkin kysyi kuin aavistaen sen, että minulla oli asiaa.
”Miksi en ikinä pääse leirin ulkopuolelle?” Kysyn aiemman kysymykseni sijaan.
”Pääset sitten kun täytät kuusi kuuta!” naaras totesi.
Tiesin klaanille tärkeän säännön, mutta omat vanhempani olisivat jo aloittaneet opettamiseni.

Leikin sammalpallolla ja heitin sitä eteenpäin. Juoksin aina pallon kiinni ja heitin uudelleen. Kimalaistoive katseli minua silmätarkkana ja söi pientä varpusta. Leikkiminen yksinäni kävi välillä tylsäksi. Halusin seikkailla ja tutkia paikkoja, en kököttää leirissä heittelemässä nuhjuuntunutta sammalpalloa. Kurkkuani alkoi taas kuivata, aina kun minulle tuli jano pyysin Kimalaistoivetta tuomaan minulle märässä sammaleessa vettä. Taaskin ryntäsin mukavan naaraan luo.
”Minulla on kova jano!” Totesin tälle.
”Etkö voisi kokeilla joskus juoda itse?” Naaras kysyi, kuitenkin nousten jo pystyyn.
Odottelin normaaliin tapaani istuskellen, että Kimalaistoive palaisi takaisin. Hetki siinä meni, kunnes naaras palasi takaisin vettä valuva sammaltuppo mukanaan. Aloin juoda vettä ja nautin sen viileästä mausta. Tiesin, että minun pitäisi päästä yli pelostani veteen, koska ei Kimalaistoive voisi tuoda minulle aina vettä valuvaa sammalta.
”Kiitos!” Sanoin kohteliaasti ja palasin takaisin leikkini pariin.

Nautin auringon paisteesta ja kerrankin vain makoilin. Yritin harjoitella nimiä ja tunnistamaan kissoja sen avulla. Halusin tunnistaa klaanini jäsenet aina, etten joutuisi hukkaan. Näin Käärmekullan järjestelemässä taas kerran niitä partioita, joihin en ikinä saanut osallistua. Ahvenvirta istui aukiolla tunnistin tämän sinikilpikonnakuvioinnista ja vihreistä silmistä. Ja tämä oli saanut vain hetki sitten soturinimensä! Miksen minä voinut jo saada oppilasnimeäni? Näin myös Viherkatseen joka hänkin nautti auringosta, toki lähempänä klaaninvanhinten pesää. Ääh miksi minä tein aina kaikkea tylsää? En selvästi osannut arvostaa aikaani, jonka olisin voinut käyttää muiden auttamiseen tai seikkailuun! Katsoin ympärilleni, kukaan ei tällä hetkellä katsonut suuntaani, joten miksi en menisi ulos leiristä tutkimaan aluetta? Kaksi ajatusta seikkaili päässäni ristiriitaisina, en halunnut rikkoa klaanin sääntöjä, mutta halusin tutkia maailmaa enkä voinut mitään uteliaisuudelleni. hiivin leirin suuaukolle ja varovasti kurkistin ulos. Maailma ulkona oli valtava! Toki olin nähnyt siitä aiemmin vilauksia kun olin asunut Eloklaanin reviirin ulkopuolella. Katumus iski ylleni kuin synkkääkin synkempi varjo ja peruutin pois suuaukolta pettyneenä itseeni. En ollut vieläkään varma olinko jäänyt kiinni. Aloin itkeä hysteerisenä, miksi minusta tuntui niin pahalta? Pelkäsin, että olin pettänyt klaanin luottamuksen pienellä ulos vilkaisulla.

Vatsani kurni taas kerran nälästä. Pelko kiinni jäämisessä ei ollut eilisen jälkeen kadonnut ja pelkäsin että joku tulisi yhä raivoamaan minulle. Lopulta en kestänyt enää ja menin Kimalaistoiveen luo pää painuksissa. Naaras varmaan katsoi minua hämmentyneenä.
”Kimalaistoive… Mi-minä vilkaisin eilen ulos pois leiristä!” Kerroin alkaen taas itkeä hysteerisesti.
”Shh.. Ei mitään hätää. Onneksi et lähtenyt kuitenkaan ulos”, Kimalaistoive alkoi rauhoitella minua.
En tiennyt miten olisi pitänyt reagoida tilanteeseen. Puhuin totta ja Kimalaistoive ei vaikuttanut vihaiselta, vai oliko naaras ihan raivona, mutta peitti sen lempeän kuorensa alle?
Lopulta aloin rauhoittua, mutta pidin silti pääni alhaalla. Olin tehnyt väärin ja tiesi sen itsekin. Miksei Kimalaistoive vaikuttanut vihaiselta?

Kyyhötin taas omaan suruuni vaipuneena. Samat painajaiset jatkuivat yöstä toiseen, enkä saanut niistä rauhaa. Niissä kaikui Rajutassun ilkeät sanat ja se kuinka emo syytti minua, muuten tapahtumat olivat samat kuin oikeassa elämässä. En halunnut vieläkään herättää Kimalaistoivetta, koska ei siinä ollut järkeä! Olin vain pieni pentu, joka häiritsi mukavan naaraan elämää omilla murheillaan. Halusin auttaa muita, mutta pelkäsin olevani vain muille taakkana. Sisälläni myrskysi enemmän kuin koskaan ennen. Mietin useampaan kertaan pitäisikö minun vain jättää Eloklaani niin he saisivat elää rauhassa elämää niin kuin ennen tuloani. Painoin kyyneleisiä silmiäni uudelleen kiinni. Jos saisin vielä hetken nukuttua, en varmasti herättäisi Kimalaistoiveessa jatkuvaa huolta.

Havahduin taas ja näin taas vieressäni emoni tutun turkin.
”Ei.. ei taas!” Vinguin
Selvästi sanani eivät vaikuttaneet, koska kukaan ei koskaan kuullut niitä.
”Huomenta Siru!” Emo aloitti kuten teki, joka ikinen kerta.
Aloin muistaa tapahtumien kulun. Sitten tajusin asian, mikä minun olisi pitänyt tajuta aiemmin. Tämä oli painajainen silkkaa unta. Entä jos hallitsisin omaa untani ja muokkaisin unen hyväksi.
”Huomenta!” Nau’uin.
Tällä kertaa emo vihdoin kuuli minut se jos jokin oli saavutus. Olin muokannut painajaistani!
”Emo sitten kun isä tulee on pakko lähteä!” mau’uin.
”Miksi?” Emoni kysyi selvästi hämmentyneenä.
Pian isäni palasi orava tiukasti hampaissaan. Katsoin emooni anellen ja toivon onnistuvani tässä. Olihan kaikki vain pelkää mielikuvitustani, joka tuli öisin kun pelkäsin ja jäin muistelemaan vanhempiani.
”Lähdetään me ehdimme syödä muualla!” Totesin pienellä vinkuvalla äänellä.
Emoni nyökkäsi ja olin hyvin onnellinen. Olin onnistunut hallitsemaan omaa mielikuvitustani! Pian kuului haukuntaa ja kauhu levisi sydämeni joka sopukkaan. Mielikuvitukseni taisteli minua vastaan. Minun olisi taisteltava enemmän.
”Juoskaa!” Emoni huusi ja vihdoin koko perhe juoksi.
Yritin hallita mieltäni ja herätä parempaan en pystyisi. Mielikuvitukseni palasi taas lähes aitoon hetkeen. Isäni jäi kiinni. Tällä kertaa en jäänyt odottelemaan. Jos kuolisin unessa en varmaan kuolisi oikeasti? Loikkasin päin koiraa. Se irrotti otteensa isästä, mutta nyt olin itse nalkissa.

Heräsin hikisenä, mutta onnellisena. Onnistuin voittamaan mieleni valtataistossa! Istuin alas ja huokaisin syvään. Aloin puhdistaa unesta sekaista turkkiani. En tietenkään osannut asiaa kunnolla ja pian Kimalaistoivekin heräsi.
”Huomenta” nau’uin

Author: Sarifiina

Olen positiivinen ja aktiivinen 13 v kirjoittaja joka rakastaa juonikuvioiden keksimistä. Mun hahmoista saa helposti seuraa jos se on tilanteessa vapaa.