Sulkatassu
Kirjoittaja: Elandra
”Hän selitti jotakin omasta nuoruudestaan, ja hetken jaarittelun jälkeen kertoi viimeinkin tavan, jolla hajujäljen voi peittää. Karhunlaukka peittää hajujäljen hyvin, mutta Varjokarva suositteli hyvin lämpimästi ketun jätöksiä”, Sulkatassun kasvoilta paistoi inho, kun tämä ajatteli kierivänsä ketun jätöksissä. Sähkötassu irvisti kuullessaan sisarensa sanat.
”Pitäisiköhän meidän yrittää etsiä sitä karhunlaukkaa? Se voi kyllä olla hieman hankalaa, jos emme tiedä edes miltä se näyttää. Voisimme kysyä asiasta Hehkuaskeleelta!” harmaanruskea naaras ehdotti, mutta Sähkötassu pudisteli päätään.
”Hehkuaskel varmasti älyäisi heti, miksi etsimme yrttiä, joka peittää hajujälkemme”, veli totesi rauhallisella äänellä. Sulkatassu ei ollut tullut edes ajatelleeksi sitä, joten hän kohautti vain lapojaan.
”Sitten ainoa vaihtoehtomme lienee ketun jätökset”, oppilas totesi viileästi. Hän hyväksyi asian nopeasti, koska Eloklaanin reviirille pääseminen oli sen arvoista. Turkin saisi aina puhtaaksi, vaikka haju saattaisikin seurata oppilasta muutaman päivän ajan.
”Eli ketun jätökset. Mistä me löydämme niitä? Reviirillä tuskin pyörii paljon kettuja. Minä en ainakaan ole nähnyt yhtäkään”, veli huomautti. Tätäkään asiaa Sulkatassu ei ollut tullut miettineeksi. Oppilaasta alkoi tuntua, että koko maailma oli heidän suunnitelmaansa vastaan. Samassa oppilas keksi:
”Pohjoisrajan toisella puolen on kettuja! Varjokarva kertoi, että ketut tulevat useimmiten sieltä reviirille jos ovat tullakseen. Voisimme etsiä sieltä.” Sähkötassu nyökytteli päätään. Nyt piti vain toivoa, että ketun jätöksiä löytyy.
”Okei. Sinä hoidit aiemman tehtävän, joten minä voin etsiä jätöksiä”, Sähkötassu lupasi. Sulkatassu hymyili kiitollisena veljelleen. Naaras tiesi, ettei veli pitänyt sääntöjen rikkomisesta. Sulkatassu oli aivan varma, että salaa Sähkötassukin halusi päästä seikkailulle.
”Kun jätökset löytyvät, meidän täytyy päästä kahdestaan ulos leiristä niin kauaksi aikaa, että kerkeämme tutkia Eloklaanin reviiriä”, Sulkatassu sanoi mietteliäänä. Mestarit eivät saisi alkaa ihmetellä, mikä oppilailla kestää ja lähteä heidän peräänsä.
”Lähdetään saalistamaan, ja pyydetään Sinitassu pitämään Varjokarvaa ja Jyrkänneloikkaa silmällä. Hän varmasti tekee sen mielellään”, Sähkötassu ehdotti. Aivan, ajatus oli ihan hyvä, mutta olisiko Sinitassusta siihen? Siskon ajatukset harhailivat yleensä oleellisista asioista kaiken maailman ötököihin ja lintuihin.
”Sinitassu voisi sitten yrittää pitää heidät leirissä. Olisikohan hänetkin pitänyt pyytää mukaan?” Sulkatassu pohti. Sähkötassu kohautti lapojaan.
”En usko, että hän olisi innostunut ajatuksesta”, veli sanoi.
”Minä pyydän Sinitassua katsomaan heidän peräänsä, niin hoida sinä se kettujuttu. Jos kettuja ei löydy, kysytään siitä karhunlaukasta joltakin. Voisin myös kysyä Varjokarvalta siitä saalistusretkestä. Tavataanko tässä huomenna auringonlaskun jälkeen, vai ehditkö sinä?” raidallinen naaras kysyi. Sähkötassu mietti hetken ja nyökkäsi sitten.
”Tavataan silloin.”
Seuraava aamu oli synkkä. Sulkatassu istuskeli leirin pääaukiolla ja odotti Sinitassun heräävän. Aurinkohuipun aikaan Varjokarva veisi oppilaansa saalistusharjoituksiin. Silloin naaras voisi kysyä, pääsisikö oppilas veljensä kanssa saalistamaan. Aika kävi pitkäksi, kun joutui vain odotella ja tarkkailla oppilaiden pesää kaiken aikaa.
Naaras päätti lähestyä pentuetoveriaan ystävällisesti, eikä siis halunnut käydä herättämässä tätä. Pääaukio oli melko rauhallinen. Aurinko oli juuri noussut paksun pilviverhon takana, joten kissat olivat lähteneet omille teilleen leirin ulkopuolelle. Punatähti keskusteli Henkäysvarjon kanssa kaatuneen kuusen liepeillä. Sulkatassu olisi halunnut mennä kuuntelemaan, mutta oppilaiden pesän tarkkailu oli nyt tärkeämpää. Naaras kuuli pentujen keskustelevan hänen takanaan pentutarhan edustalla. Ikuisuuden odottelun jälkeen valkea naaras astui ulos oppilaiden pesästä. Sulkatassu suorastaan pomppasi pystyyn ja ravasi sisarensa luokse. Sinitassu oli siskoaan jonkin verran pienempi. Naaras katsoi hieman ihmeissään Sulkatassua.
”Tule, minulla on sinulle asiaa”, Sulkatassu sanoi salamyhkäisesti, eikä Sinitassu voinut olla seuraamatta. Kaksikko löysi rauhallisen paikan kallion varjosta. He näkivät joka suuntaan, jos joku sattuisi lähestymään kaksikkoa.
”Minä ja Sähkötassu aiomme käydä Eloklaanin reviirillä”, Sulkatassu aloitti. Hän luotti siihen, ettei Sinitassu kantelisi asiasta muille. Sisko kohotti kulmiaan kysyvästi. Hän ei näyttänyt ymmärtävän, miksi Sulkatassu kertoi tämän.
”Minä en halua tulla mukaan”, sisko totesi nopeasti äänellään, jossa ei ollut mukana yhtään minkäänlaista tunnetta.
”Ei sinun tarvitsekaan. Me tarvitsemme sinun apuasi, ettei Varjokarva ja Jyrkänneloikka tule peräämme”, Sulkatassu selitti.
”Mitä minun pitäisi sitten tehdä?” sisko kysyi epäröiden. Sulkatassun kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy, sillä Sinitassu ei heti kieltäytynyt.
”Voisit tulla aluksi mukaamme muka saalistamaan. Saalistaisit jonkin aikaa ja jättäisit saaliit sitten niin, että minä ja Sähkötassu voimme tuoda ne mukanamme. Sen jälkeen palaat leiriin ja ilmoitat mestareille, että riistaa löytyi todella huonosti, etkä jaksanut enää etsiä. Minä ja Sähkötassu jäimme vielä saalistamaan, ja saalistaisimme niin kauan, että saamme jotakin kiinni. Sitten paluumatkalla ottaisimme saaliit mukaan, niin kukaan ei epäilisi yhtään mitään!” Sulkatassu hihkaisi innoissaan. Hän oli kehitellyt suunnitelman odotellessaan, eikä ollut kysynyt Sähkötassun mielipidettä asiaan. Tuskin veljellä olisi mitään sitä vastaan, että Sinitassu lähtisi leiristä heidän kanssaan, jos sisko ei tulisi mukaan.
”Mitä minä siitä sitten hyödyn?” Sinitassu uteli. Sulkatassu kirosi mielessään. Hän ei ollut odottanut, että Sinitassu haluaisi hyötyä tehtävästä jotenkin. Hetken ajan Sulkatassu mietti, ja hän keksi vastauksen nopeasti:
”Kun sinun pitäisi seuraavan kerran siivota pentutarha, minä ja Sähkötassu teemme sen puolestasi. Saat silloin koko päivän aikaa tutkia kiviäsi ja lintujasi.” Sinitassun ei tarvinut miettiä kauaa, kun hän nyökkäsi.
”Sovittu.”
Auringon ollessa huipussaan, Sulkatassu poistui leiristä mestarinsa kanssa. Onnekseen naaras oli ehtinyt syödä saalistuspartion saavuttua, sillä naaras oli ollut hurjan nälkäinen. Taivaan paksu pilviverho oli alkanut rakoilla, ja auringon säteet siivilöityivät niiden lävitse. Ilma oli viileä ja raikas. Hento tuulenvire takertui oppilaan turkkiin.
”Harjoittelemme tänään lintujen saalistamista. Kerro minulle, mitä sinun täytyy tietää ennen kuin lähdet saalistamaan lintuja”, Varjokarva käski, kun kaksikko pääsi rauhaisaan paikkaan kuusimetsän keskelle. Sulkatassu pohti hetken. Hänen oli vaikea keskittyä, kun mielessä pyöri vain tuleva retki Eloklaanin reviirille.
”Linnut lentävät, joten täytyy olla nopea”, oppilas sanoi. Varjokarva hyväksyi vastauksen.
”Kyllä. Linnut lähtevät nopeasti lentoon huomatessaan sinut. Siksi sinun täytyy olla äärimmäisen hiljaa, ja hyökätä juuri oikealla hetkellä. Jos lintu lähtee lentoon, voit yrittää loikata sen perään. Vahvoista takajaloista voi olla siinä hyötyä”, mestari sanoi.
”Tehtäväsi on nyt etsiä lintu ja saada se kiinni. Huomioi se, että jotkut linnut voivat hyökätä sinun kimppuusi, jos häiritset niitä. Pienikokoiset linnut tuskin sitä tekevät, mutta esimerkiksi pesäänsä vahtivat suuremmat emolinnut voivat tehdä niin”, Varjokarva huomautti ennen kuin päästi oppilaansa etsimään lintua.
Sulkatassu hiipi hiljaa metsässä ja katseli ympärilleen. Hän kuuli välillä lintujen viserryksen, mutta ei nähnyt niitä. Linnut tuntuivat viihtyvän puissa, etenkin niiden latvoissa. Hän näki yhden variksen istuvan kuusen latvassa. Sitä olisi edes turha yrittää saada kiinni. Lintu olisi jo kaukana ennen kuin naaras ehtisi latvaan.
Viimein Sulkatassu näki talitiaisen. Oppilas oli kävellyt lähes joelle saakka. Keltarintainen pikkulintu pomppi maassa ja tutkiskeli sitä. Sulkatassu painautui märkää hankea vasten ja lähti hiipimään eteenpäin. Hän painoi käpälänsä varovasti maahan, jotta lintu ei kuulisi häntä. Päästyään ketunmitan päähän linnusta, Sulkatassu pysähtyi. Hän ei uskonut pääsevänsä enää lähemmäksi, sillä lintu varmasti kuulisi hänet. Talitiainen piti katseensa koko ajan toisaalle, eikä onneksi kääntynyt lähestyvää saalistajaa kohti. Sulkatassu jännitti lihaksiaan, ja ponkaisi itsensä liikkeelle. Lumi oli hiukan liukas, joten lähtö ei ollut täydellinen. Naaras oli hieman liian hidas, ja lintu huomasi hänet. Silmänräpäyksessä talitiainen nousi siivilleen ja lähti lentoon. Sulkatassu ei halunnut luovuttaa, vaan soturioppilas ponkaisi itsensä ilmaan linnun perään. Käpälät ojossa oppilas lähestyi ilmassa lentävää lintua. Hän onnistui iskemään sitä oikealla etukäpälällään. Se sai linnun putoamaan maahan. Talitiainen visersi hullun lailla ja pyöri hetken pökkyräisenä hangessa. Päästyään jaloilleen, se yritti nousta jälleen siivilleen, mutta vasen siipi oli haavoittunut. Sulkatassu loikkasi linnun päälle ja väänsi siltä sulavalla liikkeellä niskat nurin.
Naaras katsoi elotonta lintua ja tunsi ylpeyttä onnistuttuaan mestarin määräämässä tehtävässä. Sulkatassu kääntyi Varjokarvaan, joka oli ilmestynyt naaraan taakse äänettä. Varjokarva nyökkäsi.
”Kuten huomasit, peli ei ole menetetty vaikka lintu pääsisikin lentoon. Jos reagoit kyllin nopeasti, voit vielä saada sen ilmasta kiinni. Kerrataan sitten isompien lintujen saalistuksesta, ja yritetään löytää sellainen. Sen jälkeen palataan leiriin, koska minä menen auringonlaskun partioon”, Varjokarva tokaisi.
Sulkatassu oli tyytyväinen, että hän oli jo leirissä auringonlaskun aikaan. Oppilas ei ollut löytänyt suurempaa lintua, mutta hän oli tyytyväinen saalistamaansa talitiaiseen. Oppilas ei näytellyt sitä leirissä, koska hän tiesi Sinitassun suuttuvan siitä, että sisko oli tappanut linnun. Sinitassulla tuntui olevan jokin pakkomielle lintuihin. NIitä ei hänen mukaansa saanut tappaa tai syödä, koska lintu oli naaraalle jotenkin pyhä eläin. Sulkatassu ei ymmärtänyt Sinitassua, eikä oikein kukaan muukaan. Kaikki pitivät häntä vähän outona. Vaikka Sinitassu olikin vähän erilainen, Sulkatassu välitti hänestä. Jos joku oppilaista haukkui Sinitassua kummajaiseksi, Sulkatassu ei voinut hyväksyä sitä.
Matkalla leiriin naaras oli muistanut onnekseen kysyä saalistusretkestä sisariensa kanssa. Varjokarva oli luvannut puhua asiasta Jyrkänneloikan ja Ruusutuikkeen kanssa.
Nyt naaras odotteli, että Sähkötassu palaisi leiriin. Juuri auringonlaskun partion lähdön jälkeen veli astui mestarinsa perässä piikkihernetunnelista sisään. Sähkötassu keskusteli hetken Jyrkänneloikan kanssa, jonka jälkeen veli tuli Sulkatassun luokse.
”No, miten kävi?” naaras kysyi, eikä malttanut odottaa veljensä vastausta.
//Sähkö?
// 1343 sanaa
