Sulkatassu
Kirjoittaja: Elandra
Sulkatassu sivuutti Sähkötassun kysymyksen täysin. Naaras ei juuri nyt piitannut omasta voinnistaan, vaan häntä kiinnosti eloklaanilaiskollin, Punatähden ja Jyrkänneloikan tilanteet. Se oli selvää, että Punatähti oli menettänyt ainakin yhden hengistään. Jyrkänneloikka makasi edelleen verisellä nummella liikkumattomana. Kokeneen soturin vihreät silmät olivat lasittuneet. Kyljet eivät kohoilleet, eikä muitakaan elonmerkkejä ollut. Elämä oli haihtunut kuolonklaanilaisen ruumiista. Punatähti makasi myöskin yhä elottomana nummella joidenkin ketunmittojen päässä Jyrkänneloikasta. Lähellä punaruskeaa päällikköä makasi eloklaanilaiskolli. Karhumyrskyn vointi ei kiinnostanut Sulkatassua. Tärkeintä oli, että kastanjanruskea soturi oli taistelukyvytön menetettyään näkökykynsä ainakin toistaiseksi.
Harmaanruskea oppilas kiiruhti tarkastamaan ensimmäisenä eloklaanilaiskollin tilanteen. Sähkötassu jäi Karhumyrskyn luokse odottaen edelleen sisarensa vastausta.
”Hän on elossa”, Sulkatassu huokaisi helpotuksesta lähinnä itselleen, sillä etäällä oleva veli tuskin kuulisi hänen sanojaan. Oranssin kollin kylki kohoili hitaasti, mutta selkeästi. Verenvuoto oli lakannut.
”Mitä Tähtiklaanin nimeen täällä on tapahtunut?!” kauhistunut parkaisu sai Sulkatassun säpsähtämään. Taistelusta väsynyt naaraskissa nosti katseensa lähestyvään kermanväriseen soturiin. Eloklaanilaisnaaras katsoi kauhistuneena eteensä aukeavaa murhenäytelmää. Haavoittuneita kissoja lojui maassa peräti neljä kappaletta. Ainoastaan Sulkatassu, Sähkötassu ja paikalle saapunut eloklaanilainen olivat jaloillaan.
”Sinun täytyy viedä hänet parantajanne luokse”, Sulkatassu sanoi vakavalla äänellä ja kohtasi vieraan kissan kirkkaansinisen katseen, ”jos teet sen nyt, hän saattaa ehkä selvitä.”
Naaras ei jäänyt odottamaan tai kyselemään sen enempää, vaan hän tarttui oranssin kollin niskanahasta kiinni ja lähti viemään sitä poispäin.
Sulkatassu kääntyi jälleen veljensä puoleen.
”Kuinkakohan monta henkeä Punatähdellä on jäljellä?” raidallinen oppilas nielaisi. Punatähti makasi edelleen elottomana verilammikon keskellä. Sulkatassu ei tiennyt, kauanko päälliköllä meni yleensä herätä hengenmenetyksen jälkeen. Entä jos Punatähti menetti jo viimeisen henkensä? Sähkötassu kohautti tietämättömänä lapojaan.
”Mitä me nyt sitten teemme? Emme voi jäädä ikuisuudeksi tähän odottaman, josko hän heräisi”, Sulkatassu sanoi jännittyneenä ja katseli ympärilleen. He olivat vihollisklaanin reviirillä. Se eloklaanilaisnaaras ilmoittaisi asiasta varmasti Mesitähdelle, joka lähettäisi partion paikalle. Yleensä eloklaanilaiset olivat kai melko ystävällisiä, mutta tällaisessa tilanteessa tuskin ymmärrystä heruisi.
”Katso”, Sähkötassu sanoi ja viittoi katseellaan Punatähden suuntaan. Päällikkö räpäytti silmiään, joihin oli hetkessä palannut elämän liekki. Päällikkö veti syvään henkeä ja makasi hetken paikoillaan. Sitten päällikkö kampesi itsensä vaivattomasti pystyyn. Hän antoi vihreän katseensa kiertää verisen nummen halki. Päällikön katse pysähtyi Jyrkänneloikkaan. Päällikkö laski päänsä alas murheellisena. Sulkatassu pelkäsi päällikön reaktiota siihen, että oppilaat olivat rikkoneet Jyrkänneloikan käskyä ja liittyneet taisteluun. Heidän vuokseen Punatähti oli heittäytynyt Karhumyrskyn eteen ja menettänyt henkensä.
Kun päällikkö nosti taas katseensa maasta, hän katsahti ensin Sulkatassuun, ja sitten Sähkötassun vierellä lojuvaan Karhumyrskyyn. Sulkatassu kuuli, että Karhumyrsky mutisi edelleen jotakin, muttei naaras saanut soturin sanoista selvää. Kollin puhe kuulosti kajahtaneelta. Sanat sekoittuivat toisiinsa ja kolli naurahteli vähän väliä itsekseen, aivan kuin mielipuoli. Hän ei yrittänyt nousta. Veri oli peittänyt Karhumyrskyn kasvot, eikä kolli nähnyt mitään. Kenties hänen näkönsä oli mennyt pysyvästi, Sulkatassu ei ollut siitä varma.
Vasta nyt Sulkatassu huomasi veljensä kasvoilla olevan haavan. Harmaaraidallisen oppilaan kasvojen toinen puoli oli veren peitossa.
”Missä se eloklaanilaisoppilas on?” Punatähti rikkoi hiljaisuuden ja katsoi kohtaa, jossa oranssi kolli oli vielä hetki sitten maannut.
”Joku eloklaanilainen vei hänet parantajan luokse”, Sulkatassu ilmoitti nopeasti. Punatähti nyökkäsi.
”Teitte hyvää työtä. Nyt meidän on palattava leiriin, selvitämme tämän sotkun myöhemmin”, päällikkö huokaisi ja lähti kulkemaan kohti Karhumyrskyä. Sulkatassu seurasi päällikköä, joka pysähtyi kastanjanruskean soturin eteen.
”Nouse ylös, petturi”, päällikkö komensi ja sai Karhumyrskyn vaikenemaan. Vaati toisen käskyn, ennen kuin Karhumyrsky nousi jaloilleen. Kastanjanruskea turkki oli verinen ja täynnä ruhjeita. Kollin jalat vapisivat, kun tuo nousi ylös. Soturi huojui edes takas, mutta piti tasapainonsa.
”Huolehtikaa, ettei tuo petturi pääse karkuun. Minä kannan Jyrkänneloikan”, Punatähti komensi ja lähti kulkemaan kohti Jyrkänneloikan elotonta ruumista. Sulkatassu nielaisi. Hän oli ollut niin täynnä taisteluntahtoa ja raivoa, ettei hän ollut ehtinyt ymmärtämään mitä oli tapahtunut. Jyrkänneloikka oli kuollut. Häntä ei enää ollut, vaan hänen sielunsa oli Pimeyden Metsässä. Sulkatassu vilkaisi Sähkötassua. Kolli oli menettänyt mestarinsa.
Matka leiriin sujui kaikessa hiljaisuudessa harvinaisen hitaasti. Sulkatassusta tuntui pahalta lähteä Eloklaanin reviiriltä. Hän olisi halunnut tietää, selvisikö eloklaanilaisoppilas. Naaras todella toivoi niin.
Karhumyrsky hoiperteli Sähkötassun ja Sulkatassun välissä koko matkan. Kolli kompastui välillä jalkoihinsa, mutta kaksikko passitti kissan heti ylös. Punatähti johti joukkoa kohti leiriä. Punaruskea kolli kantoi hampaissaan elottoman klaanitoverinsa ruumista. Jyrkänneloikan tummanharmaa keho oli kookkaampi kuin päällikön, joten Punatähdellä näytti välillä olevan pieniä vaikeuksia tuon raahaamisessa.
Viimein kissat saapuivat leiriin. Sisäänkäynnillä heitä oli vastassa Kalmakuu. Suuri, punaruskea kolli ei yrittänyt peitellä järkyttyneisyyttään, kun hän näki päällikön raahaavan elotonta Jyrkänneloikkaa leiriin. Kolli väisti sivuun ja teki tilaa Sähkötassulle, Karhumyrskylle ja Sulkatassulle. Punatähti vei Jyrkänneloikan ruumiin leirin pääaukiolle.
Aurinko oli jo laskenut, ja pimeys oli laskeutunut Kuolonklaanin metsän ylle. Ainoat valonlähteet olivat taivaalla ammottava puolikuu ja tuikkivat tähdet. Leirissä vallitsi täysi hiljaisuus, kun kissat hiipivät varjoista katsomaan taistelusta palaavia kissoja.
Tuskainen parkaisu sai kylmät väreet kulkemaan Sulkatassun kehon halki. Tuhkajuova nelisti sotureiden pesältä Jyrkänneloikan elottoman ruumiin ylle. Raidallinen Sulkatassu ei ollut koskaan nähnyt emoaan niin surkeana. Tuhkajuova katsoi tummanharmaata karvamyttyä silmät ammollaan. Hopeanharmaan naaraan turkki kimmelsi kuunvalossa kauniisti ja tuhkanharmaa tabbykuvio erottui vaaleasta pohjasta selvästi. Sulkatassu ei tiennyt mitä tehdä. Olisiko hänen pitänyt lohduttaa emoaan? Tuskinpa, ei Tuhkajuova sellaista arvostaisi.
“Mitä on tapahtunut?” soturi kysyi ja nosti surunomaisen katseensa Jyrkänneloikan ruumiista Punatähteen. Päällikön ilme oli vakava, kun hän kohtasi soturin vihreät silmät.
“Tiedotan asiasta myöhemmin”, punaruskea kolli ilmoitti tylysti. Sulkatassu huomasi, ettei vastaus riittänyt Tuhkajuovalle. Naaras oli sanomassa jotain, mutta tyytyi laskemaan päänsä alas ja myöntymään. Hän kuuli emon mutisevan jotakin, mutta ei saanut sanoista selvää. Sitten Punatähti nousi seisomaan. Päällikkö käänsi selkänsä Jyrkänneloikalle ja tuon tyttärelle, ja kohtasi katseellaan Karhumyrskyn. Kastanjanruskea soturi oli yhä hiljaa. Hänen kehonsa tärisi. Sulkatassu arveli, että kolli olisi kaatunut maahan pienestäkin tönäisystä.
Leirin pääaukio oli nopeasti täyttynyt kissoista, mutta kukaan ei sanonut mitään. Vain Tuhkajuovan onneton, hiljainen itku kantautui leirin muurien sisäpuolelle. Sulkatassu säpsähti, kun hän tunsi kosketuksen lavallaan.
“Tule, viedään sinut paikattavaksi”, Tiputassu sanoi tuhahtaen. Sulkatassu käänsi väsyneen katseensa kohti parantajaoppilasta. Vaistomaisesti hän lähti seuraamaan sokeaa kissaa. Kävellessään Sulkatassu tunsi, kuinka hänen lihaksiaan särki. Hän tunsi kirvelyä siellä täällä kehossaan. Naaras tunsi myös kipua vasemmassa korvassaan. Korva tuntui tulikuumalta, ja kipu oli vihlovaa. Naaras hoiperteli parantajan pesään. Pesässä oli pimeää, ja naaras tuskin näki eteensä. Hän kuitenkin seurasi Tiputassua, joka johdatti naaraan eräälle sammalvuoteista. Sulkatassu haistoi Sähkötassun. Veli oli siis tuotu jo pesään. Hän ei kuitenkaan hämärässä erottanut veljeään.
“Makaa siinä, me hoidamme haavasi”, Sulkatassu kuuli Hehkuaskeleen sanovan pehmeällä äänellään. Harmaanruskea soturioppilas totteli. Hän asettui makaamaan sammalvuoteelle oikealle kylelleen. Ei ollut mitään toivoa, että Sulkatassu olisi pysynyt hereillä. Hän oli niin kovin väsynyt, että muutaman silmänräpäyksen jälkeen hän vajosi rauhattomaan uneen.
Kun Sulkatassu seuraavan kerran heräsi, pesässä oli valoisampaa. Auringonvalo pilkisti sisäänkäynniltä ja valaisi miltei koko pesän. Yrttien kitkerä tuoksu sai Sulkatassun irvistämään. Hän huomasi, että parantajat olivat paikanneet oppilaan haavoja. Naaras kampesi itsensä pystyyn. Hän oli vähällä horjahtaa takaisin vuoteeseen, mutta pakotti itsensä pysymään pystyssä. Sulkatassun lihaksia särki yhä vain enemmän. Eilinen taistelu oli ollut niin kokemattomalle taistelijalle raskas. Sulkatassu kiersi katseellaan sairasaukion halki. Sähkötassu nukkui viereisellä sammalvuoteella, ja yllätyksekseen Sulkatassu näki myös Karhumyrskyn makaavan aukion hämärimmässä nurkassa. Kastanjanruskean soturin edessä istui Pikkukaaos. Tummanruskea naaras katsoi liikkumatonta soturia herkeämättä.
Pesän sisäänkäynniltä kuului askeleita, ja Sulkatassu näki Punatähden astuvan pesään. Päällikkö oli siistinyt turkkiaan, mutta edelleen siellä täällä oli karvattomia kohtia ja joitakin pieniä ruhjeita. Päällikön ilme oli vakava, kun hän asteli Karhumyrskyn eteen. Välissä kolli vilkaisi petinsä vierellä istuvaa Sulkatassua ja nukkuvaa Sähkötassua. Sulkatassu huomasi, kuinka veli väräytti korviaan. Hän oli hereillä.
“Voit mennä, Pikkukaaos”, Punatähti sanoi vakavalla äänellä ja kohtasi soturin katseen. Pikkukaaos totteli, ja poistui pesästä vähin äänin.
“Mikä sinun ongelmasi on?” päällikkö kysyi ja tökkäsi käpälällään Karhumyrskyä saadakseen soturin huomion. Karhumyrsky nosti päätään pienesti. Kollin silmät olivat muurautuneet umpeen, ja niiden päälle oli laitettu joitakin yrttejä. Miksi parantajat olivat auttaneet murhaajaa, joka oli pettänyt klaaninsa?
“Me emme tarvitse kissoja, jotka ovat liian heikkoja taistelemaan armotta loppuun saakka”, Karhumyrskyn ääni värisi, mutta kolli ei vaikuttanut pelkäävän Punatähteä.
“Sellainenko Jyrkänneloikka sinun mielestäsi oli? Ymmärrätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään?” Punatähti sihisi hampaidensa välistä. Vaikka kolli oli selkeästi vihainen, hänen ilmeensä pysyi tyynenä. Sulkatassu ihaili päällikköä. Punatähti otti asian onneksi tosissaan.
“Jos olisitte antaneet minun tehdä työni loppuun, kuolonklaanilaisten ei olisi tarvinnut enää kuolla”, Karhumyrsky ärähti ja paransi asentoaan. Sulkatassu asettui makaamaan vuoteelleen ja kuunteli kiinnostuneena keskustelua. Punatähti oli hetken vaiti.
“Se olit siis sinä?” päällikkö kysyi, eikä Sulkatassu ymmärtänyt mistä hän puhui.
“Minä kitkin Kuolonklaanista pois heikoimmat ja ne, joita me emme tarvitse. Minun ansiostani Kuolonklaani voi olla taas vahva ja nousta Eloklaania vastaan”, Karhumyrsky sanoi kovalla äänellä. Äänestä paistoi ylpeys. Kylmät väreet kulkivat Sulkatassun selkäpiitä myöten. Naaras nielaisi. Karhumyrsky oli murhaaja.
Punatähti pudisteli päätään pettyneenä.
“Sinä et ole saanut aikaan mitään hyvää. Olet tappanut kuusi kissaa aivan turhaan, etkö sinä edes häpeä?” päällikkö kysyi ja korotti ääntään.
“Seitsemän, toivottavasti kahdeksankin”, Karhumyrsky totesi virnistäen. Soturin olemus sai Sulkatassun pelkäämään. Hän oli aina kuvitellut Karhumyrskyn olevan uskollinen ja reilu soturi, mutta hetkessä kissa oli muuttunut täysin toisenlaiseksi. Murhanhimoinen, kylmäverinen tappaja, joka ei katunut tekojaan.
“Minä tapoin Mustikkakuonon”, Karhumyrsky sihisi hampaidensa välistä ja hymyili tyytyväisenä. Punatähti siristi silmiään.
“Oman poikasi. Miksi?” punaruskea kolli kysyi.
“Ei, vaan Lauhalaukan pojan. Villisielu huijasi minua. Se kirottu kirppukasa huijasi minua, jotta huolehtisin hänen ja Lauhalaukan pojasta”, kastanjanruskea kolli sihisi raivoissaan. Punatähti astui askeleen taaksepäin ja paljasti kyntensä.
“Se eloklaanilaiskissa. Se oli heidän toinen poikansa. Tismalleen samaa ikäluokkaa, aivan Lauhalaukan näköinen. Suurin toiveeni on enää vain se, että hän on nyt kuollut. Saisipa Lauhalaukkakin kokea sen, miltä tuntuu, kun menettää kaiken”, kolli lausui nyt rauhallisemmalla äänellä.
“Nauti viimeisestä päivästäsi, Karhumyrsky. Auringon laskiessa sinua ei enää ole”, Punatähti sanoi kylmällä äänellä ja käänsi selkänsä sokealle soturille. Päällikkö vilkaisi pesällään makaavia oppilaita, ja kohtasi hetkeksi Sulkatassun katseen. Punatähti nyökkäsi, eikä Sulkatassu ymmärtänyt miksi. Kenties hän halusi tervehtiä, tai sitten päällikkö antoi oppilaalle merkin, jota hän ei ymmärtänyt.
Sulkatassu siirsi katseensa Karhumyrskyyn. Kolli ei tuntunut olevan moksiskaan Punatähden sanoista. Ennemminkin soturin kasvoilla oli tyytyväinen virne. Miten sekaisin kissan täytyi olla, että hän muuttui tuollaiseksi?
// Sähkö tai joku?
// 1599 sanaa
