Sulkavirta
Kirjoittaja: Elandra
Sulkavirran kasvoille hiipi taas virnistys, kun hän huomasi pennun innostuvan kysymyksestä. Aaltopentu oli heti ymmärtänyt, mitä raidallinen soturi ajoi takaa.
”Se on sinusta kiinni. Uskallatko sinä?” Sulkavirta kysyi siristäen kellertävän vihreitä silmiään. Aaltopentu katsoi itsevarmana soturia ja nyökytteli pikkuruista päätään.
”Uskallan mitä vain!” pentu uhosi kuiskien. Sulkavirta paransi asentoaan ja rentoutui. Hän silmäili muita pesässä olevia kissoja. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota soturiin, joka oli tullut pesään pennun seurana. Sulkavirta kuuli pesän ulkopuolelta, kuinka sade ropisi vasten leirin kivistä lattiaa.
”No, menemmekö me heti?” Aaltopentu kysyi innoissaan. Soturi kääntyi taas pennun puoleen päätään pudistellen.
”Ei se ole niin yksinkertaista. Meidän täytyy tehdä suunnitelma”, naaras vastasi viileästi ja huiski hännällään ilmaa. Aaltopennun kasvoille nousi kysyvä ilme.
”Millainen suunnitelma?” naaraspentu kysyi. Sulkavirta huomasi, miten yksi pennuista katseli nyt pesän suuaukon liepeillä seisovaa kaksikkoa. Pieni ja ruskea Saukkopentu höristeli korviaan kuullakseen soturin ja pennun puheet.
”Meitä kuunnellaan. Jatketaan tästä keskustelua myöhemmin, kun paikalla ei ole ylimääräisiä korvia”, Sulkavirta kuiskasi Aaltopennulle, joka näytti pettyneeltä. Naaras kuitenkin nyökkäsi.
”Minun täytyy nyt mennä. Nähdään taas huomenna, minä etsin sinut käpäliini”, soturi sanoi vielä ennen kuin käänsi Aaltopennulle selkänsä. Punaruskea pentu ei enää ehtinyt sanoa mitään, kun raidallinen soturi jo pujahti ulos pesästä vesisateeseen.
Pisarat iskeytyivät kovalla vauhdilla Sulkavirran turkille. Turkki oli läpimärkä hetkessä. Sulkavirta kipitti ripein askelin kaatuneen kuusen luokse. Leirin pääaukio oli miltei tyhjillään. Vain yksi hahmo istui piikkihernetunnelin suojassa ja tarkkaili Sulkavirran touhuja. Soturi antoi kissan olla, ja pujahti sisään sotureiden pesään. Naaras ravisteli turkkiaan varovasti, ja siitä hyvästä hän sai monta vihaista katsetta muilta sotureilta. Naaras ei kuitenkaan välittänyt, vaan puikkelehti täydessä pesässä omalle vuoteelleen. Sähkötuhon sammalvuode oli tyhjillään. Sulkavirta oli vähän pettynyt, sillä hän olisi halunnut viettää kurjan sadepäivän veljensä kanssa.
Loppupäivä meni pesässä, sillä sade ei meinannut millään loppua. Kaikin puolin oli järkevintä pysyä lämpimässä. Sulkavirta ei halunnut turhaan vilustuttaa itseään sateessa.
Seuraavana aamuna sade oli lakannut. Leirin aukiolla oli vesilammikoita ja leirin kivipohja oli yhä märkä. Kun nousevan auringon säteet heijastuivat märälle pinnalle, Sulkavirran katsellessa sitä hän joutui siristellä silmiään. Ilma oli kostea, mutta taivas oli kirkas.
”Sulkavirta, partio on jo lähdössä. Kiirehdi”, naaras kuuli takaansa murahduksen. Soturi vilkaisi isäänsä, joka katsoi nuorta kissaa tympeä ilme kasvoillaan. Naaras kohautti välinpitämättömästi lapojaan ja kiiruhti leirin uloskäynnille väistellen lätäköitä.
Partion johdossa oleva Varjokarva nyökkäsi pienesti tervehdykseksi, jonka jälkeen soturi lähti johdattamaan partiota ulos leiristä.
Rajapartiossa Sulkavirta ei oikein malttanut keskittyä siihen mihin olisi pitänyt. Soturi mietti tulevaa seikkailuaan Aaltopennun kanssa. Hänen päässään pyöri kysymys, miten saada kenenkään huomaamatta pentu ulos leiristä. Täytyi miettiä läpi kaikki vaihtoehdot ja keksiä, mikä voisi toimia parhaiten. He eivät saisi jäädä kiinni. Sitten hänellä välähti. Sulkavirran teki mieli hihkaista, mutta se olisi herättänyt liikaa huomiota partiossa kulkiessa. Naaras ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan suunnitelmasta Aaltopennulle.
Partion jälkeen Sulkavirta oli kiiruhtamassa heti pentutarhalle, mutta Sinilintu pysäytti hänet.
”Olethan muistanut syödä?” soturi kysyi ja silmäili sisartaan, joka ei olisi millään malttanut jäädä juttelemaan pentuetoverinsa kanssa. Siinä hetkessä Sulkavirta tajusi, ettei hän ollut syönyt mitään eilisen aamun jälkeen. Naaras vilkaisi pentutarhalle vielä kerran, mutta päätti sitten, että Aaltopentu jaksaisi kyllä odottaa.
”En”, naaras vastasi valehtelematta. Sinilintu katsoi soturia päätään pudistellen.
”Tule, mennään syömään”, valkea soturi sanoi ja viittoi Sulkavirran peräänsä. Raidallinen soturi oli otettu siitä, miten Sinilintu huolehti hänestä. Naaras tiesi hyvin, miten helposti Sulkavirta unohti syödä. Sulkavirta tunsi itsensä jopa ylpeäksi, sillä Sinilintu ei tuntunut välittävän klaanitovereistaan, Sulkavirtaa ja Sähkötuhoa lukuun ottamatta. Vaikka kolmikosta jokainen oli oikeastaan toistensa vastakohta, he tulivat toimeen hyvin keskenään.
Sulkavirta nappasi tuoresaaliskasasta itselleen hiiren, vaikka sen vieressä olisi ollut maukkaan näköinen, pulska kottarainen. Sulkavirta oli kuitenkin luvannut olla syömättä siivekkäitä eläimiä, ellei muuta vaihtoehtoa olisi. Sinilintu oli katsonut säälien elotonta lintuparkaa.
”Joutsenet lähtevät pian”, Sinilintu ilmoitti syömisen lomassa. Sulkavirta vilkaisi hieman hämillään pentuetoveriaan.
”Miten niin lähtevät?” soturi kysyi saatuaan nielaistua palan hiirestään.
”Etkö ole huomannut? Monet linnut lentävät pois täältä lehtikatoa karkuun. Haluaisin tietää, minne ne menevät”, Sinilintu totesi ja piirteli harmistuneena käpälällään ympyrää leirin kivilattiaan. Sulkavirta ei ymmärtänyt naaraan kiinnostusta lintuihin, mutta tunsi hieman sääliä sisartaan kohtaan.
”Ne tulevat takaisin kyllä. Älä ole harmissasi”, Sulkavirta sanoi ja hymyili hennosti valkealle soturille, joka kohautti lapojaan.
”Minä en pidä lehtikadosta. Niin monet linnut, eläimet ja ötökät katoavat. Minulle tulee kovin tyhjä olo, kun ne ovat poissa”, naaras huokaisi hiljaa. Sulkavirta ei tiennyt mitä sanoa. Hän vain katsoi sisartaan säälivästi.
Ruokailun jälkeen Sulkavirta hyvästeli Sinilinnun. Hän nousi nopeasti ylös ja kiiruhti pentutarhalle. Naaras työnsi varovasti päänsä jäkäläverhon alta, ja erotti Aaltopennun leikkimässä Tattipennun kanssa. Punaruskea pentu huomasi pesään ilmestyneen pään ja sanoi jotakin veljelleen. Tattipentu näytti pettyneeltä, kun Aaltopentu kirmasi pentutarhan halki ulos pesästä.
”Keksitkö sinä sen suunnitelman?” pentu kysyi, mutta Sulkavirta painoi nopeasti käpälänsä pennun päälle hiljentääkseen tuon.
”Tule, mennään syrjempään juttelemaan”, soturi kuiskasi. Aaltopentu joutui kipittämään melkoista vauhtia eteenpäin pysyäkseen Sulkavirran tahdissa. Naaras löysi rauhaisan paikan läheltä leirin lampea. Vesiputouksen pauhu estäisi muita salakuuntelemasta heitä.
”Meidän täytyy löytää liittolainen. Oikeastaan tiedän jo ketä kysyä, mutta pitää odottaa oikeaa hetkeä. Me lähdemme seikkailulle yöllä. Täytyy vain odottaa, että Sähkötuho tai Sinilintu on yövartiossa, ja kumpi ikinä siinä onkaan, päästää meidät ulos leiristä ohitseen. Emme voi viipyä leirin ulkopuolella kauaa, mutta seikkailu se lyhytkin seikkailu on”, Sulkavirta virnisti innoissaan.
//Aalto?
// 844 sanaa
